Kuukauden lastu

KERRAN KONSERTISSA
 
 
Tulin sisään juuri silloin, kun innostus nuoreen laulajattareen oli ylimmillään. Valkoisessa puvussaan ja kukkasvihko kädessä hän seisoi laululavalla somana kuin morsian. Hän oli hiukan eteenpäin nojallaan, säestäjä oli kumartuneena pianoa vastaan, ja sekä laulajattaren huulilta että pianosta helähtelivät kasvamistaan kasvavat sävelet. Ohjelman ensimmäinen osasto läheni loppuaan yhä enenevällä voimalla.
 
Heleä, pitkä, kirkas ääni laulajattaren keuhkojen pohjasta, soittimista syvä akordi -- ja ääriään myöten täysi konserttisali räiskää yhtenä taputusten tulipalona.
 
Laulajatar laskeutuu nopeasti alas ja pujottelee kuin salakka yleisön läpi, jota on tulvinut aina lavan juureen saakka ja sen ympärille. Kehenkään katsomatta ja silmäkulmat ja huulet hiukan yhteen puristettuina suikaisee hän edellään avautuvasta aukosta ohitseni, kannattaen kukkaskimppua päänsä tasalla. Heti hänen jälessään tulee säestäjä, totinen, vaalea mies, kasvot syvämieliset ja hiukan synkät.
 
Tuskin ovat he ehtineet odotushuoneeseensa, niin jo vaativat kiihkeät hyvähuudot laulajattaren uudelleen esille, ja kaksi kertaa hän tulee ja menee. Mutta vielä eivät mielenosoitukset lakkaa, ja kolmannen kerran tulevat he taas yhdessä molemmat. Samassa tuokiossa taas sammuu taputusten tulipalo ja yleisö jää liikahtamatta odottamaan yli ohjelman annettavaa laulua.
 
Hän kuiskaa jotain pianon ääreen istuutuneelle toverilleen ja tämä vastaa siihen jotain, kääntäen päänsä puoleksi ylöspäin hänen kasvojansa kohti. Säestäjä selailee hetkisen nuottivihkoa, sitten näyttää hän löytäneen, mitä tahtoi, ja niin pian kuin hän on soittimia koskettanut, tuntee yleisö jo laulun.
 
Hiljainen liikahdus käy rivien läpi. Päät taipuvat toisiinsa jotain kuiskaamaan.
 
-- Se on se, se on se, kuulen sanottavan takanani.
 
Sillä julkinen salaisuus on, että he rakastavat toisiaan yhtä paljon kuin taidettaan, nämä kaksi nuorta. Heidät on aina nähty yhdessä, yhdessä ovat he opinnoitaan harjoittaneet ja esiintyneet kevään kuluessa yhä suuremmalla menestyksellä. Tämä on heidän viimeinen konserttinsa, sillä huomenna he eroavat -- niin kerrotaan.
 
Tarttuen kiinni säestykseen alkaa hän laulaa, ja muistiini painuvat seuraavat sanat:
 
    "Niin paljon sua rakastan,
    etten voi kielin kertoella,
    ja kuitenkin mä ainian
    sen tahdon julki lausuella.
    Jokainen kuiske, sananen,
    sun nimes onpi, armahainen.
    Jos poissa oot tai luonani,
    sua ikävöitsen, muistan aina."
 
Ei hiiskaustakaan kuulu suuressa salissa. Miltei henkeä vetämättä seuraa yleisö mukana. Kasvoissa kuvastuu hyväntahtoinen osanotto, toisissa iloinen hämmästys.
 
Enkä tiedä miksi, mutta minäkin sulan kokonaan ja kylmät väreet käyvät ruumiini läpi. Tai miksi en sitä tietäisi! Hän laulaa sydämensä kyllyydestä, hän puhaltaa kohoilevasta rinnastaan sielunsa koko hellän kaipauksen, hän panee lauluun kaiken persoonallisuutensa, hän ei ujostele, huutaa maailmalle sitä, mitä muut tavallisesti salaavat, ja hän tekee sen melkein tahallisella uhalla ja ylpeydellä. "Minä rakastan häntä, hän on tuossa, tuossa näette hänet, katsokaa muutkin: hän on minun!"
 
    "Ja kuitenkin mä ainian
    sen tahdon julki lausuella."
 
Tietenkö vai tietämättään hän sen tehnee! Mutta sulavalla, melkein hyväilevällä liikkeellä, ikäänkuin syleilläkseen omaansa, käännähtää hän yht'äkkiä säestäjänsä puoleen, jolla on molemmat kädet kiinni soittimissa, ja auttaa häntä heittämään auki uuden lehden hänen nuottivihkostaan. Käsi näyttää sitten epäilevän, mitä tehdä, minne mennä. Se ehkä tahtoi laskeutua hänen olkapäälleen, sillä:
 
    "Jos poissa oot tai luonani,
    sua ikävöitsen ainian."
 
mutta se asettuu hänen tuolinsa selustimelle ja viipyy siinä koko ajan, kun hän laulaa laulun toistamiseen.
 
Se ei ole teatteritemppu. Se on nuoren, rakastavan tytön välitön,viaton tunteen ilmaus.
 
Niin harvoin, niin kovin harvoin sallitaan todellisten tunteitten puhjeta esille. Me niitä ujostelemme, me suljemme ne muiden näkyvistä. Mutta kun ne joskus katkaisevat kahleensa, niin riennämme mekin, jotka ne itse aina sidonune, riennämme niitä vastaan kuin vapautettua vankia.
 
Sentähden ei tahdo tulla loppua yleisön innostuksesta, se tahtoisi sulkea syliinsä nuo molemmat ja kantaa heitä käsillään. Hän on saanut vanhain muistot väräjämään vielä kerran ja antanut uutta vauhtia nuorten toiveille. Ja kun he taas laskeutuvat lavalta ja kiiruhtavat pois, niin on kättentaputuksissa kuin häähetken onnittelua. Eikä ainoastaan onnittelua heidän taiteelleen, vaan ehkä enemmän vielä heidän rakkaudelleen.
 
 
Uusia lastuja: kertomuksia ja kuvauksia. WSOY, 1892