Kuukauden lastu

SYKSYLLÄ.

(Kuvaus Kuopiosta.)

On ikävä, pitkäveteinen, pahasiivoinen ja surullinen syksy. Ei näytä olevan talven tulosta puhettakaan. Välistä se kyllä on lähestyvinään, vähän vilahdukselta näytäikse, mutta sitten kohta taas katoaa teille tietymättömille. Iltasilla joskus sattuu, että vieraisilta kotiinsa palaavat kaupunkilaiset ihmeekseen keksivät selkeän taivaan ja sieltä kiiluvat tähdet. Ja vakuuttavat toisilleen, että kyllä nyt yöllä kylmää ja että huomenna kalahtaa kengän korko routaiseen katuun. Mutta kun he aamulla heräävät, kuulevat he jo vuoteelleen, kuinka vesi peltisissä nurkkaränneissä pitää hermostuttavaa korinata, ja kun nousevat lämpömittaria kurkistamaan, näkevät he pitkiä vesikyyneliä, jotka lasia myöten alaspäin valuvat. Ulkona sataa, ja poudan ja pakkasen toiveet ovat taas rauenneet.

Tai jos ei sada, niin ainakin on usvaa ja kosteutta ja pahaa siivoa kaduilla. Pilvet roikkelehtavat melkein puiden tasalla, ja savu piipuista painuu alas, että melkein maata viistää. Eikä Puijoakaan näy kuin puolet. Näyttää siltä, kuin tuo komea, köyryselkäinen kukkula olisi paneutunut pitkäkseen pitkin maanpintaa kuin kameli ylhäältä päin tulevan painon pakotuksesta. Harmaata, ahdasta, painavaa ja märkää. Ei mitään vaihtelua silmälle eikä korvalle mitään kuulemista. Esplanadi lialla, puut hataroina ja harvoina, ja kun kello tornissa lyö, niin kuuluu sen ääni niinkuin sukan sisästä. Kuinka tyytymättömän näköisenä Snellmankin, jonka paljaita kasvoja pitkin valuu ikuinen kosteus. Siellä täällä nuuskiskelee puitten juuria märkä koira, karvat limaskaisina ruumista myöten ja häntä roikkelehdellen koipien välissä. Ja tuolla kulmassa värjöttelevät ajurit, hatunlierit levällään, etsien varataivasta räystään suojassa, sill'aikaa kun hevoset pää jalkain välissä seisovat synkkämielisinä ja tuumivat tämän maailman kurjuutta. Ei ole heillä enää rantaankaan kiirettä, sillä laivat ovat lentäneet talvisille teloilleen ja vihellykset vaienneet. Vilkas elämä satamassa on kuollut, ja autioina ammottavat makasiinilaiturien mustat kupeet. Suuri, kylmä syksyinen laine vain yksin siellä elämöi. Uhkaavana vyöryy se paalujen väliin, pudistelee keltaista harjaansa ja päristeleikse vihaisesti.

Eikä tuo tuollainen ilmanala voi olla ihmiseenkään vaikuttamatta. Matalan taivaan raskaus se häntäkin painaa, litistää ajatukset alleen ja puristaa tunteet näkymättömiin. Vilkkaus kangistuu ja iloisuus kyyristyy sydämen syvimpiin sopukkoihin, niinkuin elohopea talvipakkasella. Vai kohtasitteko yhtään säteilevää silmää ja kuulitteko ulkona ainoatakaan naurun helähdystä? En ainakaan minä.

Ja jos olisin nähnyt, niin olisin kummastellut. Sillä sellainen on ihminen vielä. Kun valo hänen huoneestaan puuttuu ja paksut uutimet peittävät päivän, niin matelee hänen mielensäkin mantereen varassa. Hän elää horroksissa, liikkuu hitaasti ja värisee omaa tyhjyyttään. Ei voi ajatella mitään eikä keksiä mitään alkuperäistä. Ja mitenkäpä voisikaan, kun kahdelta puolen ahdistaa pimeä ja kaksi puhdetta pihtiensä väliin puristaa.

Ja jos eivät olisi jokapäiväisen elämän huolet häntä herättämässä ja leivän murheet kylkeen kutittelemassa, niin nukkuisivat kaikki, kuorsaisivat selällään ja antaisivat maailman mennä menojaan. Makaisivat kuin karhut konnossaan odottaen taivaankannen kohoamista ja valoisamman aamun koittoa. Sellaisia eläimiä he olisivat.

Semmoista se oli koko syksyn. Ja sentähden odoteltiin kylmää ilmaa ja talven tuloa kuin—kesää. Odotettiin, että yht'äkkiä tuuli pohjolaan kampeaa, puhaltaa napapiirin kylmyyttä sekaan ja karkoittaa pilvet.

Ja niinpä tekikin. Kohotti harmaan esiripun melkein huomaamatta ylemmäksi, puhdisti ensin sumuvaipan Puijolta, ja taas köyristi vanhus kyömyisen niskansa, nosti kuin ahven harjaruotonsa pystyyn, ja siinä se nyt seisoo juhlallisena, synkkänä ja totisena. Puijolta päästyään ryntäsi sitten puhuri tavallisella tuimuudellaan puhdistustöitään jatkamaan. Tarttui pilvien liepeisiin, repeli niitä säälimättömästi ja heitteli palasia edellään menemään. Repaleiden välistä kohta kirkasta taivasta välähti, aurinkokin sai sananvuoroa, ja pian paistoivat läheltä ja kaukaa kukkulat ja saaret ja Kallaveden kaukaiset salmet. Suuret selät tekivät kuitenkin vastarintaa. Levittivät sieraimensa ja hengittivät uusia usvia entisten sijaan. Harmaata huurua kumpuili ylös ja alkoi muodostua pilveksi.

Mutta ne, jotka Kallaveden vanhastaan tunsivat, sanoivat, että viimeisiä henkiään se vetelee. Puhdistaa keuhkonsa ja kuolee. Ja kohta sillä on jäinen kalvo silmien päällä.

Eivät saaneet huurut kuitenkaan kauan aikaa kokoontuakseen. Yhä kipakammaksi kiihtyi pohjoinen ja kehittyi siitä vähitellen vihavoivaksi viimaksi. Tähdet paloivat selkeinä ja leimuten kuin lumisateen edellä, ja pikkuiseksi aikaa puhaltautuivat revontuletkin pärskymään.

Mutta kun oli yön puhaltanut, niin tyyntyi siitä aamupuoleen. Tehtävänsä oli tehnyt pohjolan poika. Ja kaupunkilainen heräsikin siihen, että kuuli kovaa kolinata kadulta. Hypähti vuoteeltaan ja tunsi raittiin kylmyyden huoneessaan. Kiiruhti ikkunaan, repäisi auki uutimen, ja sieltä lävähti hänen silmiinsä hehkuva hohto. Koko kaakkoinen taivas oli kuin olisi tulen vallassa hulmunnut. Ikkunalasiin olivat vesipisarat kiinni jäätyneet, ja lämpömittari näytti viiden pykälän pakkasta.

Hän suki vaatteet ylleen ja kiiruhti ulos. Kengän korko nyt todellakin kalahti katuun, ja ajurien rattaat pitivät hilpeätä helinää, niinkuin olisi rata ollut rautaa ja tie teräksestä alla. Savukaan ei enää levottomasti maata kohden puskenut; valkeana, rauhallisena kiemurana kumpuili se kirkkaalle taivaalle. Kirkkopuiston koivut näyttivät täyteläisemmiksi paisuneen, ja hulakehteleva koiraparvi temmelsi sen laidasta toiseen. Tornin kello löi kirkkaasti ja kuuluvasti. Ja Snellmanin kasvoista sai taas säteillä jalo puhtaus.

Paino oli ihmisten hartioilta pudonnut. Ne kävelivät kuin uusissa vaatteissa, ja askel oli notkea ja käynti rivakka. Silmät loistivat kirkkaina, ja poskipäillä hehkui terveyden puna.

Minä kävelin rantaan, Poikaparvi oli jo luistelemassa, ja jalan alla kurakehteli hieno jää. Siellä oli huutoa, mellastusta ja iloista ilvettä. Suuri, syksyinen laine oli kuolemaisillaan. Väsyneenä loiskahteli se laiturin reunaan, ja pää nyökkäsi kuin torkuksissa. Ei sillä näyttänyt olevan enää omaa tahtoa ollenkaan eikä tekemistä mitään. Odotteli vain, että kokonaan tyyntyisi, saadakseen suoraksi heittäytyä ja kangistua kuolemaan.

Mutta illemmalla vetäytyi taivas taas pilveen. Näytti kuin olisi joku ilmainen olento hiiviskellyt taivaan kantta pitkin ja kevyellä kädellä levitellyt hienoja huntuja kerroksen kerrokseltaan auringon eteen. Oli kuin olisi jotain odottamatonta valmistellut. Mieli kävi jo vähän tyytymättömäksi, ja ajattelin, että nyt se taas alkaa. Ja otsa rypyssä minä odottelin vesipisaroita poskilleni. Mutta vettä ei näkynyt. Sen sijaan leijailee sieltä verkalleen alas jotain valkoista ja hentoa. Laskeutuu alemmaksi, tulee yhä lähemmä. Minä ojennan käteni, ja yht'äkkiä ilmaantuu hihalleni pieni, valkoinen pilkku … sitten vielä yksi … kaksi … kolme … ja yhä enemmän.

Satoi lunta. Ei tuiskuttanut, vaan seuloa tupsutteli. Ja pehmeästi, kenenkään kuulematta, levittelihe siinä valkoinen, nuoskea vaippa yli maan. Ja se vaippa oli niin taipuisa, että panihe jokaisen epätasaisuuden mukaan. Jäi riippumaan puitten oksille ja huoneiden räystäille. Ojensihe lankkuja myöten ja tartuskeli ikkunan pieliin. Asettui pitkin suuria toreja ja leveitä katuja.

Jalkain alla narskahteli niin hauskasti. Yht'äkkiä minä kuulin kulkuset, ja ohitseni suhahti hevonen ja reki.

ja niin oli surullisesta, ikävästä syksystä tullut hauska ja iloinen talvi.

* * * * * *

Mutta eihän siitä sittenkään tullut talvi. Toteutumatta jäävät täällä suuremmatkin toiveet. Alkoi taas vettä sataa. Satoi taivaan täydeltä. Nielaisi hienon lumen ahnaaseen kitaansa. Roudan sulatti ja lian kuohutti.

Ja yhä kestää se ikävä, pitkäveteinen ja pahasiivoinen syksy.

 

Lastuja: kolmas kokoelma. WSOY, 1896.

.