Kuukauden lastu

VASTAMYRKKY
 
 
Kaasu oli sammutettu ravintolan suuressa salissa, kaikki muut vieraat olivat poistuneet. Kaksi miestä istui likööripuolikkaan ääressä, pöydällä oli kahvintähteitä, seltteripulloja ja pari kynttilää, jotka valaisivat heidän kasvojaan; muu huone oli pimeä, ja etäämpänä seisoi uninen tarjoilija tyhjennettyä tiskiä vasten nojaten.
 
Toinen heistä oli vaaleatukkainen ja avokasvoinen, hänen äänensä helähteli iloisesti ja sointuvasti. Toinen oli mustaihoinen ja synkkäverinen, silmät paloivat syvällä päässä, ja kiihoitetuin mielin ja kiristetyin hampain puhui hän kähisevällä äänellä:
 
"Mitä sinä puhut mustasukkaisuudesta, sinä, joka et ole koskaan muuta tuntenut kuin sitä kaikkein tavallisinta, kaikkein alkuperäisintä ja poroporvarillisinta jokamiehen mustasukkaisuutta halveksitun rakkauden tähden! Se on sitä jokapäiväisintä ja joka-aikaisinta! Mustasukkainen yhden naisen tähden yhdelle ainoalle miehelle! Mitä se on semmoinen? Se on lapsenleikkiä! Se on sama kuin ei mitään! Ja se haihtuu huomenna."
 
"Mutta minä puhun siitä, joka palaa iän kaiken niinkuin helvetin viha ja jonka liekit eivät milloinkaan sammu ja jonka kekäleet joka hetki uudistuvat."
 
"Sillä minä, minä olen mustasukkainen yleensä ja se on minussa perisynti."
 
"Minä kadehdin heitä kaikkia, jotka ovat minua onnellisemmat, kaikkia, jotka rakastavat ja joita rakastetaan."
 
"Vaikken minä tuntisikaan heitä kumpaakaan, enkä tietäisi, ketä he ovatkaan ... kunhan näen heidän käsi kädessä kadulla kävelevän, nojaavan toisiinsa, istuvan teatterissa vierekkäin ... minä vihaan häntä, tuota miestä, niinkuin olisi hän ryöstänyt minulta morsiameni, viekoitellut minulta minun omani. Ja kuta kauniimpi on tyttö, sitä katkerampi olen minä, sitä suurempi vääryys on minulle tapahtunut, sitä mieskohtasempi on loukkaus minua kohtaan. Minä voin joutua raivoihini, minä puren hammasta, minä puin nyrkkiä. Et sinä sitä ymmärrä, mutta minä olen mustasukkainen monelle yht'aikaa, kaikille, jotka näen, joista kuulen puhuttavan, ja niillekin, joista kirjoissa luen. Mutta jos he tulevat onnettomiksi ja heidän välinsä menee rikki, silloin minä vasta olen onnellinen."
 
"Onnea minä toivotan ainoastaan niille, jotka, jumalan kiitos, mistä syystä lienevätkään, ovat takertuneet rumiin ja vanhoihin ja vinoihin. Ne he kernaasti pitäkööt!"
 
"Mutta elkööt viekö minulta minun nuoriani ja kauniitani ... minä vihaan, minä kadehdin, minä olen mustasukkainen heille kaikille, minä tahtoisin rikkoa heidän jokaisen välinsä, panetella heitä toisilleen ... parhaita ystäviänikin! Sinuakin olisin tahtonut ... nyt saat hänet jo pitää ja pidä herran nimessä, mutta silloin kun sinä siitä kerroit, kuinka se oli tapahtunut, kuinka olit häntä suudellut ja syleillyt ja kuinka hän puristi sinua rintaansa vasten ... minä olisin tahtonut tapella kanssasi. Ja jos muistat, niin koetin minä aina saattaa sinua naurunalaiseksi hänen silmissään."
 
"Elä suutu! Ei se ole sen kummempaa. Se on vain siksi, että minä olen itse semmoinen saamaton, semmoinen nahjus, hidas, kömpelö, joka en mihinkään ennätä ja joka en uskalla enkä osaa ja jolla ei ole sitä oikeaa taitoa naisten kanssa. Ne arkiutuvat minun seurassani ja kaikkoilevat pois, ne kaikista hienoimmat, somimmat ja sievimmät ... ja sentähden minä aina joudun sellaisiin tavallisiin suhteisiin, joita alussa ihannoin ja jotka sitten minua inhoittavat. Ei milloinkaan, kuuletko sinä pöllö, ei milloinkaan mitään erinomaisempaa runollista seikkailua, vaikka olen ikäni niitä hakenut ja maita ja mantereita kiertänyt enkä muuta mitään ajatellut, mutta en koskaan löytänyt..."
 
"Ja kun en aina jaksa kadehtia ja kun näen, etten mitään voi, en muille enkä itselleni, ja kun tunnen vanhenevani ja aika valuu käsistäni, niin voin minä tulla alakuloiseksi ja surulliseksi, eikä paljon puutu, etten itke. Ja ainoastaan tästä syystä minä olen pessimisti ja naisten vihaaja, nauran katkerasti maailman menolle ja tuomitsen oloja ja ihmisiä."
 
"Mutta vielä minä näytän niille kaikille! Vielä minä paranen tästä taudista! Minä kerran vielä valloitan naisen, joka on kauniimpi, hienompi, häikäisevämpi ja suurenmoisempi kaikkia muita! Jota kaikki minulta kadehtivat! Jonka vertaista ei ole missään ja josta kaikki ovat  minulle mustasukkaiset, niinkuin minä nyt olen kaikille muille!"
 
Uusia lastuja: kertomuksia ja kuvauksia. WSOY, 1892