Kuukauden lastu

TUISKUTTAISIT LUNTA, TALVI…

Tuiskuttaisit taas lunta, talvi… Tuiskuttaisit taas lunta teille, joita kaiken maailman matkamiehet niin ylpeästi kellossa ja kulkusessa ajavat ja huutavat ja hoilaavat; ja tiepuoliin, joita toistensa ohi pyrkiessään polkevat; ja maantienojiin, joihin kiihkeässä kilpailussaan kaatuilevat ja joiden valkoisia hankia huppuroidessaan tallaavat…

Tuiskuttaisit kyläin poluille, jotka likaisina talosta taloon luikertelevat ja joita kaikki kansa orjallisesti astuu eikä uskalla toinen oikaista suoraksi sitä, minkä toinen kerran sattumalta vääräksi kävi; ja talojen tanhuville, joihin elämä on askeltensa lähtemättömän likaleiman painanut ja joka ei irtaudu siitä pikalla eikä rautalapiolla. Tuiskuttaisit ennen hiihdetyt ladut umpeen ja puutiet piiloon ja heinätiet tukkoon ja viittatiet tulvilleen; ajaisit kujat kukkuroiksi ja aidat hautaisit ja veturit ja junat kinoksiin kiinni…

Pyryttäisit ihmiset ja eläimet luoliinsa ja ovet ulkoa telkitsisit, etteivät viisiin vuorokausiin ulos uskaltaisi… Niin saisinhan nähdä, että on isompansa ihmisilläkin, että on vertansa valloillakin; saisin nähdä heidät kerran taas voimiensa takaa ponnistelemassa ja kaikki kylän miehet lumiaurain ääressä äykkämässä ja tekemässä teitä, joiden eivät enää luulleet tekoa tarvitsevan; ja avuttomina saisin kuulla veturihärkäin sydänmaan taipalilla kinosten keskessä mylvivän.

Saisin nähdä tämän maailman kilpa-ajojen hetkeksi keskeytyvän, ei yhden toisestaan edelle pääsevän, vaan kaikkien rekien ystävinä yhdessä jonossa kulkevan…

Saisin nähdä koskemattoman lumilakanan levenevän yli vetten ja vainioiden ja yli salojen ja soiden, ja saisin luulla, että koko maailma sen alla on ihana ja puhdas, ja uskoa, että kettu, jonka yöllinen jälki kuin aave kyliä kiertää, on sen ainoa asukas…

Tuiskuttaisit sentähden taas luntasi, talvi, puhdistaisit maailman, peittäisit pois kaikki vanhat polut, ja pakottaisit ihmiset itselleen uusia uria aukomaan.

 

Lastuja: neljäs kokoelma. WSOY, 1899.