Kuukauden lastu

ISÄNTÄ JA MÖKKILÄINEN

Suomelan mökissä, kaukana Saimalammen rannalla, oli surullinen aamupäivä. Asukasten mieli oli synkeä, ja he istuivat pitkän aikaa ääneti pirtissään, tuijottaen eteensä, mitään virkkamatta. Olisi ollut kevättöille lähtö, aurinko paistoi, ja tuvan takana tuoksui koivu hiirenkorvalla. Pelto oli tuoreella mullalla, hevonen seisoi auroineen vaon päässä, ja siemensäkki odotti suu auki eloaitan ovella.

Mutta ei tehnyt miesten mieli lähteä kylvöksille, ja emäntä oli unohtanut laskea lehmänsä laitumelle, niinkuin oli ollut aikomus tänä aamuna.
 
Sillä oli tullut isännältä kirkonkylästä sana, joka kertoi:
 
-- Pahalla tuulella on nykyään Venäenniemen pohatta. On uhannut ensi keyristä lähtien ottaa omaan haltuunsa mökin. "Pois pitää siitä nykyisten eläjäin. Se Suomalainen on jo liian kauan elellyt meidän maalla. Hakekoon itselleen uudet asuinsijat."
 
Syytä ei ymmärretty tähän mielenmuutokseen. Aina oli eletty hyvissä väleissä isäntätalon kanssa. Arennit oli maksettu säännöllisesti ja päivätyöt tehty ajallaan. Ja jatkoksi edellisille puheluille mutisi mökin mies.
 
Tässä kun on korpia raadettu, tehty niittyä, perattu peltoa, kuivattu soita ja rämeitä. Hallan paikka tämä oli, kun tänne isävainajan kanssa tultiin, ja kituen tässä ensi vuodet elettiin. Ja nyt, kun on paikka kovennut ja kun alkaa saada viljan vaivoistaan, nyt se aikoo sen ottaa. Eikä taida tässä toivo auttaa. Sen se on tehnyt muillekin mökkiläisilleen.
 
Mutta hänen vaimonsa ei uskonut uhkausta todeksi:
 
-- En uskoisi vielä sittenkään, vaikka sen omin korvin kuulisin. Eikös ollut sanonut Venäenniemen vanha vaari ukollesi: "Saat, Suomalainen, Saimaan rannan seudut viljelläksesi, mene sinne, kaada kaski, rakenna pirtti ja ensimmäiset kymmenen vuotta saat verotta viljellä. Jos sen ajan umpeen mentyä alat hyötyä, niin tule pääpaikalle päivätöitäsi tekemään ja maksa neljännekset viljoistasi." Ja kättä lyödenhän oli pirtin perälasin alla tämä liitto vahvistettu.
 
-- Ne oli niitä aikojaan ne, ja nyt on toiset; nyt kuuluu kaipaavan kirjallista kontrahtia, mutta sitä ei ole tehty. Ja jos tahtoo meidät tästä häätää, niin ei auta itkut eikä valitukset. Laki sillä on puolellaan, ja jos äityy, niin ei maksa rakennuksistakaan.
 
Eukko ei ottanut ymmärtääkseen. Hänellä, niinkuin vaimoväellä tavallisesti, oli omat alkuperäiset käsityksensä laista ja oikeudesta.
 
-- Laki! matki hän. Emmekö me ole yhtä laillisia haltijoita tässä kuin hänkin? Itsekö hän olisi käynyt tätä korpea kyntämään? Jos ei meitä olisi ollut, niin  minkähän näköinen olisi tämä tienoo tätä nykyä? Sutten ja karhujen laitumena eikä minään viljeltävänä vainiona. Mitähän vaivaa hän on nähnyt ottaakseen nyt meiltä töittemme hedelmät? Hänenköhän hikensä tässä on vuotanut vai meidän?
 
-- Sitä ei kysy se, jolla on valta puolellaan.
 
Mutta emäntä jatkoi, käsittäen yhä asiat omalla tavallaan:
 
-- Tämä kaikki ei ole muuta kuin talon nuorten miesten yllytystä ja miniäin kateutta. Elävät siellä pääpaikalla liian ylellisesti. Mutta minä uskon vanhaan isäntään ja hänen isänsä sanaan.
 
Ja sen sanottuaan meni hän pirtistä pihalle, aukaisi navetan oven ja laski karjansa laitumelle. Sen tehtyään palasi hän takaisin pirttiin, ja kun näki miehensä ja poikansa yhä istuvan allapäin, sanoi hän:
 
-- Ja vaikka nyt mikä tulkoonkin ja vaikka veisikin vieras kerran vielä talomme, niin ei ole _vielä_ vienyt. Eikä auta istua siinä ja huokaillen hukata poutaista päivää; menkää askareillenne, miehet, minä menen omilleni.
 
Vanha Suomalainen heräsi synkistä mietteistään ja sanoi pojalleen:
 
-- Käy kylvökselle, Tuomas. On sitä kovempaakin koettu, kun karhu kaatoi karjan ja pakkanen pani viljan. Ehkä muuttaa Luoja vielä miesten mielet. Minä tulen jälestä siemensäkin kanssa. Kävihän miten kävikään, kylvöt ovat meidän kylvettävät ... niitti sitten kuka niittikään.
 
Ja pitkän, helteisen päivän asteli ukko edestakaisin pellollaan, ja poika siementi jälen aurallaan -- niinkuin olivat jo monta monituista kertaa ennenkin tehneet.
 
(Lastuja I, 1891)