Kuukauden lastu

HELSINKIIN
 
 
Jahah! Joo! Kyllähän täällä on hauska, täällä maalla. Sehän _täytyy_ tunnustaa, että täällä on hauskaa.
 
Niin rauhallista, niin ihmeen rauhallista, ettei kuulu kuin oma haukotus. Ne tietysti häiritsevät siellä Helsingissä ne ajurien rattaat ja omnibukset ja veturien vihellykset, se alituinen tulo ja meno, ja vaikka minne menisi, niin näkee ihmisiä, niitä inhoittavia ihmisiä...
 
Täällä maalla, täällä ei onneksi kuule muuta kuin jonkun tyhmän lehmän ammunnan, ja välistä tulee sika porttia rynkyttämään. Eikä täällä soita ryssät Esplanadissa, täällä laulavat linnut, Suomen laululinnut, -- tyhjille huoneille. Eivätkä laula nekään muulloin kuin aamulla varhain, jolloin minä nukun.
 
Ne eivät siis nekään häiritse, täällä ei, jumal'aut', täällä ei häiritse niin mikään -- hiljaisuutta.
 
Voi, voi, kuinka täällä siis on hauska!
 
Mikä ihana näköala tuosta ikkunasta! Maantie, niin, maantie, jota ei kukaan aja. Ja järvi, jota ei kukaan souda, ja niitty ja saaret ja salmet ja tähdet ja taivas ja kuu ... ja metsää, metsää, metsää -- eikä yhtään ihmistä, ei niin ristin sielua päiväkausiin koko talossa, paitsi muutamia liinatukkia lapsikakaroita, jotka ovat jätetyt tovereiksi pienemmilleen ja minulle. Koeta puhella niiden kanssa, niin sysäävät sormet suuhunsa ja kysyvät: "Hah'" Ja jos jotain kysyt, niin sanovat: "En mää tierä".
 
Mutta tietysti on kuitenkin ihanata tämä maaelämä, tämä sisämaan luonto, tää maa tuhatjärvinen. Se on vain minun syyni, että minua haukottaa. "Oi, teitä valoisat pohjolan yöt, kun aurinko myötään päilyy, veen vienossa taivahan kanss" ... jahah, valoisat, kiitän nöyrimmästi, niin valoisat, ettei saa yökausiin unta silmiinsä ja sääsket ynisevät korvan juuressa lakkaamatta. Ei sovi moittia.
 
Muistaakseni olen minä täällä terveyttäni hoitamassa, hermojani parantamassa, saamassa maitokuuria (tai -kuria) -- siitä Jumalan viljasta ei ainakaan ole puutetta. Saisit sitä vaikka silmivedeksesi. Siihen se olisikin omansa, mutta olut on luotu juotavaksi.
 
Oi, jos olisi Kappeli tuolla metsän reunassa aholla, jonne saisi mennä joka ilta istumaan, juoda tuutinkinsa ja syödä portsioninsa ja sen päälle kahvia -- liköörin kera.
 
Ei ole. Mutta täällä on hapanta leipää ja pitkääpiimää ja talkkunaa ja maitovelliä, on puulusikoita ja torakoita.
 
Ihana on tämä maaelämä. Ei saa postia kuin kerran viikossa. Ei saa "Päivälehteään" joka aamu vuoteelleen. Viisi kertaa viikossa on painoeste.
 
Täällä sataa melkein aina, taikka on niin kylmä tuuli, että vatsa vilustuu ja heltyy. Taikka kun ei sitä tee, niin on niin tukehduttavan kuuma, että kieli tahtoo suuhun sulaa.
 
Tulkaa siis tänne maalle, tulkaa joka mies nauttimaan luonnon helmassa, hatarissa pihanpääkamareissa ja vuotavissa venheissä! Tulkaa rämpimään vetisiä soita ja kapuamaan kivisiä kankaita!
 
Se on totta, teillä on se viheriä Esplanadi, teillä on viileä Kaivopuisto ja Else Moser ja avara, vilkas meri. Teillä on Hesperia ja "Sirkus veden alla" ja Korkeasaari ja Kaisaniemen päivälliset musiikin kanssa. Mutta mitä se on kaikki --?
 
Jahah! Vihdoinkin siis posti viikon päästä!
 
Mitä --? Onko Kappeli jo avattu!? Se uusi, komea, lasiseinäinen Kappeli, jota minä en saanut nähdäkään!
 
Totta tosiaan!
 
"Kappeli avattiin viime sunnuntaina!"
 
       *       *       *       *       *
 
-- "Lapset, sanokaa emännälle, että herättäisi minut aamulla varhain ... minulla on hyvin tärkeitä asioita ... _minun täytyy heti paikalla matkustaa Helsinkiin_."
 
 
Uusia lastuja: kertomuksia ja kuvauksia. WSOY, 1892.