Kuukauden lastu

KIELLETTY HEDELMÄ.

Rakas Anna!

Olen saanut kirjeesi ja kiiruhdan siihen vastaamaan. Teen sen sitä suuremmalla ilolla, kun itse olen kokenut samaa ja luulen voivani epätoivoiseen kysymykseesi: Mitä on minun tekeminen? vastata: Tee niinkuin minäkin! Eihän tapaus tosin ole minua kaikin puolin rauhoittanut, varma kun en ole, ettei mieheni uudelleen ole joutuva entisille poluilleen. On siitä myöskin mieleeni jäänyt jotain, joka tekee, että minua välistä haluttaa nauraa koko tälle maailmalle ja sen menolle. Vaan kun en parempaakaan keinoa tiedä, kerron sinulle siis neuvoksi—ja huviksi!—omat kokemukseni. Kauan siitä jo onkin, kun olemme salaisuuksia vaihtaneet. Mutta eivät ne viime aikoina todellakaan ole olleet sitä laatua, että olisi kannattanut niistä kertoa.

Tiedät, millaista avioelämämme viime vuosina on ollut. En ole aivan varma siitä, milloin mieheni tuli minulle uskottomaksi, mutta luultavasti tapahtui se noin kolme neljä vuotta sen jälkeen, kun olimme menneet naimisiin. Kun hänen oli toimiensa vuoksi usein pakko olla matkoilla viikkokausia ja kun hän tuon tuostakin pistäysi Pietarissa ja Tukholmassa, en sitä alussa huomannut. Nimettömät ja nimelliset ystävät pitivät kuitenkin huolta, että sain siitä jonkun ajan kuluttua tietää. Milloin oli hän jonkun salaperäisen kaunottaren kanssa matkustanut Pietarista Viipuriin ensimmäisessä luokassa, milloin oli hänet nähty Hangon laivasillalla heittämässä hyvin helliä hyvästejä tukholmalaiselle tuttavalleen, joka saattoi häntä meren yli ja sitten palasi takaisin. Tein jotenkin pikaisen lopun näistä tuttavuuksista. Luulen, ettei mieheni yhtä vähän kuin nuo kaunottaretkaan aivan helposti unohda sitä ripitystä, minkä saivat toisen kerran Viipurin asemalla, toisen kerran Hangon voidrittelipinon suojassa, jonne laillinen vaimo oli kuin pilvistä pudonnut laillisia oikeuksiaan puolustamaan.

Erehdyin kuitenkin suuresti luullessani, että olin jotain saavuttanut nöyryyttäessäni miestäni hänen lemmittyjensä edessä. Yhtä vähän auttoivat nekään uhkaus-, itku- ja pyörtymiskohtaukset, joita kotona panin toimeen. Sain hänet kyllä katumaan; tunnustamaan ja parannusta lupaamaan, sillä vaikka hän on niin komea ja uljaan näköinen, on hän kuitenkin pohjaltaan heikko raukka, niinkuin yleensä kaikki miehet, jotka vaimojaan pettävät. Mutta ei kestänyt kovinkaan kauan, ennenkuin hän taas, niinkuin huonosti kasvatettu koira isäntänsä silmän välttäessä, kavalsi itselleen kielletyn palasen ja livisti sen kanssa tiehensä.

Olisin säästänyt itseltäni monta mieliharmia, jos olisin alunpitäen tiennyt, miten sellaisten suhteen on meneteltävä. Pääsin tuon kuitenkin kerran tietämään ja tulen nyt siihen, mitä oikeastaan tahdon sinulle kertoa.

Viime kesänä oli mieheni saanut minut suostumaan siihen, että muutamaksi kuukaudeksi menisimme Hankoon kylpemään. Hän vuokrasi sieltä minulle komeimman huvilan asuttavakseni ja piti kaikin puolin huolta mukavuuksistani. Siinä suhteessa, eli mitä tulee ulkonaiseen huolenpitoon minusta, ei hän koskaan ole minua laiminlyönyt. Se kuuluu muuten olevan yhteistä kaikille uskottomille miehille. Kai on se jonkinlaista hyvityksen halua, jonkinlaista pahan omantunnon rauhoittamista. Minä olin kuitenkin jo siksi kokenut, että tiesin hänen olevan uusiin suhteisiin antautumaisillaan joka kerta, kun hän alkoi osoittaa minulle tuollaista erikoisempaa hellyyttä. Enkä nytkään epäilyksissäni erehtynyt.

Ei kestänyt kauankaan, ennenkuin huomasin, mitä oli tekeillä. Huomioni koski minuun sitä kipeämmin, kun uusi suhde ei ollut noita tavallisia— kuinka sanoisin—bufettineitisuhteita, joita vastaan voimme taistella ylenkatseen aseilla ja joita me korkealta, kirkon siunaamalta asemaltamme voimme halveksimalla kohdella. Mieheni uusi valittu oli erään upseerin rouva (sanon häntä rouva Y:ksi), jonka mies oli leirillä Tsarskojessa. Kaiken päällisiksi oli hän ei ainoastaan vanha tyttökoulutoverini, vaan myöskin lähimpään seurapiiriimme kuuluva. Yhdessä olimme puuhanneet lähtöämme Helsingistä, saapuneet tänne samassa junassa ja huvilamme olivat vieretysten. Söimme samassa pöydässä kylpyhuoneen ravintolassa, olimme samoilla huviretkillä, kuuluimme sanalla sanoen samaan »klikkiin». Mieheni oli yhtä paljon hänen suojelijansa kuin minun. Täytyihän olla kohtelias yksinäiselle, turvattomalle »leskelle».

Huomaat siis, kuinka viisaasti he olivat asemansa miettineet. Olihan niin luonnollista ja niin viatonta pitää seuraa »vaimonsa ystävälle», tanssia hänen kanssaan, mennä hänen kanssaan purjehdus- ja huviretkille silloinkin, kun vaimo ei voinut tulla mukaan, juosta yht'äkkiä merta katsomaan kuutamossa tai merta katsomaan myrskyssä—ja kadota kallioiden taakse.

Eikä minulla ollut mitään keinoja puolustautua. Ystävättäreni johti asiat niin taitavasti kuin kokenut ainakin—sillä ei tämä seikkailu suinkaan ollut hänen ensimmäisiään—että olisin joutunut naurunalaiseksi hänen edessään, jos olisin hänelle jotain osoittanut. Miestänikään en voinut samasta syystä ottaa avoinaisesti kurittaakseni. Hänen olisi ollut helppo ainakin näennäisesti syyttömyyttään puolustaa, ja minä en tahtonut sanasodassakaan jäädä tappiolle.

Kuljin pää pilvessä aamusta iltaan nähdessäni, kuinka kilpailijani loisti voitonriemusta. En tiedä, missä määrin hän oli mieheeni rakastunut, mutta epäilen, että häntä johti yhtä paljon turhamaisuus ja kiusanteon halu kuin totinen tunne. Sillä me olimme olleet koulupenkiltä alkaen kilpailijoita ja olimme vuorotellen olleet voitolla yhteisistä kavaljeereistakin, kunnes minä vihdoin lopullisesti voitin ja hän vasta myöhemmin löysi luutnanttinsa, johon sai paremman puutteessa tyytyä. Mieheni sitävastoin näytti olevan aivan tosissaan. Siitä hermostuneesta tilasta päättäen, missä hän oli yötä päivää, ja päättäen siitä onnettomasta naamasta, joka hänellä usein oli, piti rouva Y. häntä nähtävästi kuitenkin tarpeellisen välimatkan päässä. Omituista kyllä kiukustutti se minua sekin, sillä minusta tuntui kuin olisi nöyryytykseni siitä käynyt entistään vielä suuremmaksi.

Kun ei sellainen raju luonne kuin minä pääse puhkaisemaan vihaansa, tulee hän alakuloiseksi, senttimenttaaliksi. En viihtynyt enää seuroissa, hain yksinäisyyttä, istuin itsekseni meren rannalla ja olin kyllästynyt koko maailmaan. Mutta maailma ei näkynyt olevan kyllästynyt minuun. Säälien seurasivat minua rouvat silmillään, tarjosivat minulle yhtämittaa seuraansa, ja epähienoimmat luulivat hyvittävänsä minua sillä, että panettelivat minulle rouva Y:tä ja puhuivat hänestä minulle kaikkea pahaa, mitä tiesivät. Kaikki he minua kiusoittivat ja inhoittivat.

Mutta oli siellä kuitenkin muuan, joka saavutti mielisuosioni heti kohta hänet nähtyäni. Hän oli yksinäinen, hienon ja ystävällisen näköinen venäläinen leskirouva. Tapasin hänet tuon tuostakin tielläni yksinäisillä metsäpoluilla ja rantakallioilla. Hän tervehti minua, mutta ei koskaan pysähtynyt puhuttelemaan. Hänen katseessaan oli kuitenkin hellyyttä, joka meni suoraan sydämeeni, ja välistä näytti siltä, kuin olisi hänellä ollut sanottavana minulle jotain, jota ei kuitenkaan rohjennut sanoa. Jäykkiä kun olemme aina silloin, kun meillä on vereksiä suruja haudottavanamme, en tullut antaneeksi hänelle minkäänlaista kehoitusta lähestymiseen.

Erään kerran, kun istuin yksikseni puiston yksinäisimmällä penkillä ja itkin—häpeän sitä tunnustaa—ilmaantui hän kuitenkin yht'äkkiä luokseni ja kysyi kohteliaasti, saisiko hän tehdä minulle seuraa.

—Olkaa hyvä, vastasin minä.

—Luulin teidänkin menneen tuolle suurelle huviretkelle majakkamaalle, sanoi hän.

—En siedä merenkäyntiä, sanoin minä—en puhunut totta, sillä syy poisjäämiseeni oli tietysti toinen.

Hän nähtävästi arvasi sen, sillä hetken aikaa minua omituisesti katseltuaan tarttui hän käteeni ja virkkoi äänellä, jonka hellä sointu minut kerralla voitti:

—Te ette ole onnellinen, rouva.

Purskahdin hermostuneeseen itkuun, hän samoin, me heittäysimme toinen toisemme syliin, ja ennenkuin tiesinkään, olin tunnustanut hänelle kaikki ja kertonut syyn onnettomuuteeni. Pian oli hänkin heltyneenä puhunut minulle omat kokemuksensa, jotka olivat melkein samat kuin minun.

Eivät kuitenkaan aivan samat, sillä hän oli ollut paljoa suurempi psykologi kuin minä ja tunsi ihmissydämen salaisuudet ja ihmisluonteen heikkoudet perinpohjin.

—En tosin oikein ymmärrä, sanoi hän, että voitte vielä rakastaa miestänne, niinkuin näytte tekevän. Minä teidän sijassanne, ollen noin nuori ja kaunis, hakisin huvini minäkin toisaalta. Mutta onhan se teidän asianne. Ja jos tahdotte voittaa hänet takaisin ja voitte antaa hänelle anteeksi hänen heikkoutensa, en tiedä, mikä teitä estäisi sitä tekemästä.

—Luulen jo kaikki keinot koettaneeni, sanoin minä ja kerroin hänelle lyhyesti, millä tavalla milloinkin olin koettanut oikeuksiani puolustaa.

—Ette ole kaikkia koettanut. Tai te kyllä olette kaikkia niitä keinoja koettanut, joita tällaisissa tiloissa tavallisesti koetetaan, paitsi sitä yhtä, joka auttaa.

—Mikä se sitten olisi?

Olet varmaankin, Anna hyvä, hämmästyvä yhtä paljon kuin minäkin hänen »keinonsa» kuultuasi.

—Antakaa hänelle vapaat kädet, sanokaa hänelle, että se teitä ilahduttaa ja ettette tahdo häntä siitä enää koskaan soimata.

Hyppäät varmaankin yhtä pikaisesti pystyyn kuin minäkin hyppäsin … ja huudahdat niinkuin minäkin:

—Mutta mitä ajattelette, rouva? Minäkö antaisin hänelle vapaat kädet— pettää itseäni!

Vaan tuo omituinen neuvonantaja pysyi rauhallisena ja virkkoi hymyillen:

—Mutta jos kerran annatte hänelle luvan pettää teitä, niin eihän hän silloin enää petä teitä.

—Eihän se muuta asiaa ollenkaan. Se tosiasia, että hän on toisen eikä minun, pysyy kuitenkin samana.

—Vaan ehkei se pysykään samana?…

—Ei, ei, en minä voi.

—Te tietysti teette, niinkuin tahdotte.

—Mutta mitä hyötyä siitä voisi olla?

—Voittehan koettaa, niin näette … ainakaan ei teillä voi olla mitään kadotettavana, jos se ei onnistukaan.

Totta kyllä se, ja luultavasti juuri se vaikutti, että rupesin asiata miettimään ja lopulta päätin—jo samana iltana—saatua neuvoa noudattaa.

Suhteeni mieheeni oli viime aikoina ollut n.s. sanaton. Emme virkkaneet toisillemme mitään muuta kuin mikä oli välttämättömintä. Näytti hän sen tähden jotenkin oudostuneelta, kun huviretkeltä palatessaan tapasi minut odottamassa häntä katetun teepöydän ääressä. Mutta vielä suuremmiksi repesivät hänen silmänsä, kun tiedustelin, kuinka huviretki oli onnistunut, oliko hänellä ollut hauskaa rouva Y:n kanssa ja miksei hän ollut tuonut häntä tänne teetä juomaan.

Näin salaisen ilon leimahduksen hänen silmissään. Hän luuli nähtävästi, että heidän suhteensa oli minulle tuntematon. Ja hän oli kylläksi tyhmä heti paikalla kysyäkseen:

—Jos tahdot, voinhan mennä häntä noutamaan?

—Kenties jätät sen tällä kertaa … ehkä hän on väsynyt …. mutta kyllä hän vast'edes milloin tahansa on tervetullut. Minä tiedän, että olet häneen rakastunut, enkä tahdo estää…

Hän koetti keskeyttää, tietysti vakuuttaakseen niinkuin aina muulloinkin, että olin väärässä, ettei hän koskaan ollut rakastanut ketään muuta niin kuin minua j.n.e., mutta minä en antanut hänelle suunvuoroa:

—… se on minun totinen aikomukseni … minä annan sinulle vapaat kädet …. en tahdo siitä sinua enää koskaan soimata … se päinvastoin ilahduttaa minua…

Jos hän olisi nerokkaampi mies, yhtä nerokas kuin on kaunis ja kevytmielinen, olisi hän varmaankin huomannut, missä mielentilassa olin. Mutta joko hän oli siihen määrin intohimonsa sokaisema, ettei voinut punnita keinoja sen tyydyttämiseksi, tai oli pahan omantunnon vaivoista pääseminen hänelle niin suuri helpotus, että hän arvelematta tarttui ensimmäiseen oljenkorteen—tosiasia vain on, että hän näytti aikovan kiittää minua saamastaan lahjasta. Estääkseni tuota hullunkurisuutta toteutumasta minä nousin ja poistuin.

Päästyäni huoneeseeni kaduin jo tekoani, sillä ei tapahtunutkaan sitä, mitä salaisesti olin toivonut. Hän ei tullutkaan kolkuttamaan ovelleni, ei tullutkaan tavallista katumustaan tekemään eikä antamaan vakuutustaan uskollisuudestaan.

Päinvastoin oli minulla ilo kuulla, että hän niinkuin vapautunut koulupoika oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja jo seuraavana aamuna varhain mennyt purjehdusretkelle rouva Y:n kanssa.

Siinä se nyt oli koko se mainio keksintö! Nyt ei häntä tietysti enää mikään pidätä! Ehkä ovat luvan saatuaan nousseet johonkin laivaan ja laskettelevat nyt parhaillaan ulkomaille?

Menin kuitenkin varmuuden vuoksi, kiikari kainalossani, rannalle katsomaan, vieläkö karkurien laivaa ulapalta erottaisi.

(Nyt se tuntuu tuo kaikki niin naurettavalta, mutta voit sen kuvitella, ettei mieleni sillä kertaa medelle maistunut.)

Heti kohta kun olin petäjämetsän laidasta kiikarini merelle päin ojentanut, näin siellä vähän matkan päässä purjevenheen, jonka tunsin mieheni purjevenheeksi, täyttä myötätuulta kiitävän kylpylaitoksen laituria kohti. Näin siinä heidät molemmat, rouva Y:n kokassa, selin mieheeni, joka oli perässä. He eivät näkyneet vaihtavan sanaakaan keskenään. Venheen laskettua laituriin lähti rouva Y. taakseen katsomatta nousemaan maihin. Mieheni ojensi kätensä hänen jälkeensä ja näytti sanovan jotain, mutta toinen ei ollut tietävinäänkään.

Söimme sinä päivänä päivällisemme kahden kesken mieheni kanssa. Rouva Y. oli pannut tavaransa kokoon ja minulle hyvästiä heittämättä matkustanut »Döbelnissä» Tukholmaan.

Turhaan koetin arvata syytä tuohon yht'äkkiseen muutokseen. Mutta se minulle kuitenkin oli heti kohta selvillä, että olin voittanut.

Mieheni oli muutamia päiviä alakuloinen ja hajamielinen eikä tietysti antanut mitään selvitystä siitä, mitä heidän välillään oli tapahtunut. Enkä minäkään mitään kysynyt. Olin tyytyväinen nähdessäni, että hän käyttäytyi niinkuin olisi hän tahtonut lakaista umpeen jälkensä. Hän oli minulle tavallista kohteliaampi, jopa helläkin, ei jättänyt minua seuroissa yksin, veipä minut kerran purjehtimaankin. Mutta Hangossa ei hän enää näyttänyt viihtyvän, ja kun minä jonkun viikon kuluttua ehdotin, että matkustaisimme pois, suostui hän siihen mielellään.

Arvaan, että olet yhtä utelias kuin minäkin olin tietämään, mitä tuolla purjehdusretkellä oli tapahtunut.

Vaikka en saanutkaan siitä oikein rehellisellä tavalla selkoa, täytynee minun kuitenkin täydellisyyden vuoksi siitäkin kertoa.

Arvoituksen selvitti minulle kirje—jonka salaa luin. Se oli vastaus rouva Y:ltä johonkin mieheni kirjeeseen, saapui hänen matkoilla ollessaan ja oli siinä näin kuuluva paikka: »Ja te luulette todellakin, että minä päivääkään enää olisin voinut viipyä luonanne sen jälkeen, mitä olitte kertonut! Minäkö vaimonne suostumuksella … hänen armostaan? Keneksi te minua oikeastaan luulette?»

Tunsin tämän luettuani, että jos minä olisin ollut rouva Y:n asemassa, olisin varmaankin tehnyt samalla tavalla kuin hän. Sillä jos löytyneekin miehiä, jotka vaimonsa suostumuksella ovat hänelle uskottomia, en luule kuitenkaan olevan naista, joka rakastajansa vaimolta vastaanottaisi »lupakirjan». Ymmärsin hänet niin hyvin, että melkein tunsin myötätuntoa häntä kohtaan.

Syvälle oli venäläinen neuvonantajani katsonut naissielun salaisuuksiin. Varmempaa keinoa miestensä lemmikeistä pääsemiseen ei ole. Sillä tiedä se, että salaperäisyys se on sellaisten suhteiden suurin viehätys ja että me naiset kaikista hedelmistä rakastamme eniten niitä, jotka ovat kielletyt. Jos Herra taivaassa olisi ollut psykologi, ei hän varmaankaan olisi kieltänyt syömästä omenaa, vaan siihen, kehoittanut. Ja jos luvaton rakkaus julistettaisiin luvalliseksi, ei se enää ketään viehättäisi. Ei sitä iloa kuitenkaan niinkään pian ihmiskunnalta riistettäne.

Mutta, niinkuin jo sanoin, ota sinä oppia tästä, mitä nyt olen sinulle kertonut, ja kirjoita kohta, kuinka olet onnistunut.

                                       Ystäväsi
                                         Olga.

 

Lastuja: kolmas kokoelma. WSOY, 1896.