Tekstiesimerkkejä

Pariisissa 16 p:nä syysk. [1899]
Emma Brofeldt

Rakas Mamma! – Nyt se teidän Jussi istuu ja kirjoittaa Pariisissa. Vihdoin viimeinkin olen monen mutkan perästä tänne saapunut ja päässyt asettumaan. - - Me olemme suuressa kahvilassa, jossa seinät on peililasia ja sohvat sametista. Täällä on vielä jotenkin lämmin niin että ovet ovat auki kadulle. Se on kauheata elämä siellä. Leveät trottoaarit ovat väkeä niin täynnä että tuskin pääsee kulkemaan. Miehiä ja naisia kuhisee sekaisin ja keskikadulla ajaa vaunuja, omnibuksia niin paljon ettei taho kulkemaan päästä. - - On tämä kaikki kuin unennäköä. Ei ole ennen uneksinutkaan sellaista loistoa, komeutta ja ihmisneron suuruutta kuin on esim. näyttely. Eiffeltornissa en tosin ole vielä käynyt,mutta on sitä muussakin katselemista. - - Kirjoittakaa nyt sieltä kohta. Lyydi varsinkin kirjottakoon kaikesta mitä kotona tapahtuu. Osoite on seuraava: Paris á Monsieur J. Brofeldt, 9 Rue Ménéssier 9.

Terveisiä kaikille!
Jussi

[Niemi, Juhani (toim.) 1986: Juhani Ahon kirjeitä. SKS]

Kosteikko, kukkula, saari

Kun joskus ummistaa silmänsä muistellakseen mennyttä elämää, niin
kuvastuu eteen pitkä, yksitoikkoinen taival, semmoinen kuin on tie
halki jonkun Pohjanmaan nevan. Edessä on etäinen kapeneva kaukaisuus,
takana sama, ja kahden puolen säännölliset maantienojat sekä niiden
toisella puolen harmaa, harva, viheliäinen petäjikkö. Yhtä tasaista on
virstoittain, penikulmittain, niin kauas kuin näkö kantaa. Ei satu
vaihteeksikaan vuorta silmään, ei kukkulaa eikä sinertävää järveä.

Semmoinen kuin on mieliala tuollaista tietä yksin astuessa, semmoiseksi
jää se usein mennyttä elämää muistellessa. Se on ollut enimmäkseen
arkitointen iankaikkisesti yksitoikkoista kiertokulkua, se ei ole ollut
muuta kuin siirtymistä samantapaisesta askareesta samantapaiseen,
niinkuin virstapylväältä toiselle. Ei ole ollut tien varrella
ainoatakaan ilon majaa. Lakoutunut nurmi siellä ojan reunalla vain
osoittaa sijan, mihin joskus olet uuvuksissasi istahtanut.

Välistä sentään kohoo tie kukkulalle Pohjanmaankin aukealla. Ja on
elämässäkin joskus sunnuntaihetkiä, niinkuin on korvessa kosteikko,
niinkuin kukkula alangon keskellä, niinkuin saari suuressa meressä.
Niissä matkamiehen mieli viihtyy mielellään vielä silloinkin, kun on ne
jo aikoja sitten jälelleen jättänyt eikä ole toivoakaan sinne enää
takaisin tulla.

Ne ovat surullisia sellaiset hetket, ja niihin on kaipausta kätketty.
Mutta niitä muistelee mielellään. Ne hienontavat ja puhdistavat, ja ne
herättävät halua sopuun, sointuun ja rauhaan.

       *       *       *       *       *

Siitä ovat jo monet monituiset vuodet vierineet.

Oli syksypuoli kesää keskipaikoilla elokuuta. Olin lähtenyt
jalkamatkalle, tullut pienellä laivalla kirkonkylään ja painautunut
sieltä laitapitäjätä kohti, päin noita kaukaisia mäkikyliä, joilta
vaalenevat ruispellot ja ruskettuneet kasket paistavat penikulmain
päähän. Sinne, noihin sydänmaan vankkoihin taloihin, jonne ei vielä
milloinkaan ole kärryillä ajettu ja joiden laitumilla kontio joka kesä
viheltelee, sinne minua haluni veti. Kirkkomiesten mukana ensin
soudettiin tyyni, pyhäinen ilta, luikittiin pieniä järviä ja kaitaisia
niittyrantaisia jokia, käveltiin koskien varret, astuttiin uusiin
venheisiin ja tultiin illan pimetessä monien kyläkuntien yhteiseen
venhevalkamaan.

Rannalla olevasta talosta alkoi minulle maataival seuraavana aamuna. Ei
ollut määrää matkallani mitään ja tarkoitus vain harhailla saloisia
taipalia, antaa tien vetää, minne tahtoi. Jos sattuu soma talo eteen,
jos polku siihen hauskasti poikkeaa, niin seuraan minä mukana, ja jos
on jo ilta, niin asetun yöksi olemaan.

Olin lähtenyt liikkeelle kyllästyneenä oloihini ja ympäristööni.
Pakenin pois ikäviä ihmisiä ja iankaikkisesti samoja kasvoja
pikkukaupungin kaduilla. Niiden keskessä oli sydän tyhjentynyt
tunteista, joiden juuria nakerti kaukainen kaipaus ja toteutumaton
toivo. Mistä kaipaus ja mitä toivo? Sitä en itsekään tiennyt. Se oli
hämärä ja sanaton. Se kitui vain vanhoissa muistoissa, joiden
kuivuneissa juurissa ei ollut mehua uuden taimen tekoon. Eikä ollut ilo
iso omista ajatuksistakaan. Ne vaakkuivat siipisatoina maan varassa
eikä tullut vereksiä vaikutelmia vastaan, jotka olisivat ne ympäristön
näköpiirin yli nostaneet.

Mutta siinä kun kuljin polkua myöten, joka milloin juoksi lehdon
laitaa, milloin painautui alemmille maille viileihin viidakkoihin ja
joskus vei pitkospuita myöten suon tai notkon poikki, niin tuntui
siltä, kuin olisi minussa solu solultaan alkanut uudistua.
Nakkautuessani kiveltä kivelle vertyivät jäsenet notkeiksi ja ruumis
taipuisaksi. Kuinka minä jo nautin jokaisesta sammaltuneesta kivestä ja
jokaisesta uudesta tien käänteestä, joka milloin aukaisi eteeni
valoisan aurinkoisen ahon, milloin sukelti kuusikon mustaan kitaan!
Kuinka minä jo nautin jokaisesta kääkkyräpetäjästä ja onttokylkisestä
lahokannosta, johon palokärki kapsahti kiinni, päästäen tullessaan
pitkulaisen sointuvan vihellyksensä! Kuivuneista lähteistä kumpuili jo
täyteläisiä tuoreita tunteita, rinta suureni, ja aatokset liikkuivat,
kuin olisi ollut voidetta välissä. Ilma ympärillä oli uusi, ja maan
mehu ja lehtien tuores tuoksu nousi suoniin kuin viinin neste.

Pitkät hetket istuin sitten tiepuolessa sammaleisella mättäällä, selkä
puun nojassa, antaen lehvien sihistä pääni päällä ja honkametsän
loitommalla pitää hiljaista huminataan. Tai nousin tien varrelle
sattuneeseen niittylatoon ja loikoilin sen hyvälle tuoksuvissa
heinissä.

Kesäisen päivän kävelin ypö yksinäni ketään kohtaamatta ja kaipausta
kehenkään tuntematta. Aurinko oli jo alenemassa, kun harvenevan lehdon
sisässä tie leveni, tuli monihaaraisemmaksi ja vei siistille veräjälle,
minkä takana oli pelto ja pellon laidassa pienoinen mökki. Pudotin alas
pari puuta, jotka helähtivät kuivuuttaan, ja pistäysin aukosta
pientareelle. Siitä astuin ojan reunaa pirtin ikkunan peräitse
pihanurmikolle.

Kartanoa piiritti ruispelto, toinen puoli jo kuhilaalla, toinen puoli
vielä leikkaamatta. Leikatun laidassa kuukki mies, selkä koukussa, ja
ojensihe tuon tuostakin kouraustaan lyhteeseen liittämään. Pellon alla
oli lampi, jonne laskeutui tie tallin ja navetan välitse. Huoneiden
harjan yli näkyi järven takaa mäkinen maisema, ja korkeimman kukkulan
laella oli isolta näyttävä talo.

Porstuasta tuli vastaani emäntä maitoastioita kantaen. Toivotin hyvää
iltapäivää ja kysyin, saisiko saattajata toiselle rannalle.

--Saapihan saattajan, sanoi hän ystävällisesti ja kysyi, mistä oltiin
ja minne oli matka.

Minä arvelin, etteiköhän ehtisi yöksi taloon, joka näkyy tuolta.
Onkohan sinne pitkäkin matka? Ei arvaa oikein näitä metsäisiä
taipaleita.

--Eihän niitä äkkinäinen. Honkamäkeenkö? Tulee sinne lammen tuosta
päästä neljänneksen matka.

Hän laski astiat rappusille, kätteli, aukaisi kamarin oven ja kehoitti
astumaan huoneeseen siksi aikaa, kunnes käy huutamassa pikkutytöt
haasta, jossa ovat marjan poiminnassa.

Mutta minä menin pirttiin, jonka ovi oli hiilihangolla pönkitetty auki.
Seinät olivat mustat ja kiiltivät kuin mahonkipuu. Koko lattia oli
heiniä kouhallaan, ja kapea käytävä vain jätetty pöydän ja oven väliin.
Penkillekin oli törkyjä riputettu ja orret ahdettu niitä täyteen.
Heittäysin selälleni pehmoiselle permannolle, solmin kädet pääni alle
ja odotin. Angervot tuoksuivat, ja hajuheinistä levisi väkevä, unettava
lemu. Sirkka siritti uunin kyljessä, ja toinen kilpaili karsinan
puolella pirttiä. Ja kellahtava ilta-aurinko leikkeli ikkunainmukaisia
valopaikkoja ilmassa liikkuvaan tomuun.

Kun olisin saanut tähän jäädä, nukkua pois, herätä hetkeksi, katsella
kattoon näin, suloinen raukeus ruumiissa, nukkua taas ja siirtyä sitten
muille maailmoille. Hajota, huveta, haihtua, tuskaa tuntematta,
kokematta mitään kipua.

Minä joudin mielestäni niin hyvin. Ei näyttänyt olevan mitään tekemistä
siellä, missä olin tähän saakka aikani viettänyt. Eikä yhtään ihmistä,
jota varten olisin elänyt ja joka olisi minua kuoltuani kaivannut.

Tai jos jäisin tähän. Tekeytyisin taloksi ja saisin itselleni
uskolliset ystävät emännästä, isännästä ja heidän pienistä tytöistään,
jotka nyt ovat marjassa. Asuisin täällä heidän kanssaan, metsästelisin,
samoilisin noita synkkiä, juhlallisia saloja, makailisin, maatuisin
tänne, kasvaisin korpeen kiinni. He ehkä kiintyisivät minuun enemmän
kuin muut, tahtoisin olla heidän vertaisensa, tuumia heidän tuumiaan,
katsoa kaikkea heidän kannaltaan ja tulla talonpojaksi.

Ulkoa ikkunan alta kuului emännän tukevat askeleet ja pikkutyttöjen
jalkojen jytinää. Hän kehoitti minua uudelleen kamariin.

--Pyytäisin yöksikin, jos ei olisi vieraalla kiire ja jos eivät olisi
niin vähäiset nämä sijat näin pienissä paikoissa.

Minä tahdoin kuitenkin mennä, ja hän sanoi tytöille, jotka
kurkistelivat porstuan ovelta:

--Alkakaa juosta reputtaa rantaan ja neuvokaa vieras niityn
nurkkauksesta Honkamäen tien päähän.

Oli hän sentään miellyttävä ja ystävällinen, ja olisinhan voinut olla
yötä tässäkin. Mutta kun olin kerran menossa, niin menin. Mies pellolla
oli lohkaissut ison aukon rukiiseen, tasoittanut niemekkeen ja koverti
jo lahdelmaa sen sijalle.

Toinen tytöistä puuhasi jo tappia kiinni, joka oli tehtävä nurmesta.
Pienillä luisilla käsillään nyhtäisi hän arpaheinikkoa kourallisen ja
iski sen peukalollaan reikään. Toinen laittoi airot ja hankavitsat
paikoilleen. Sitten tarttuivat he molemmat kokkaan kiinni ja
ponnistivat pienet ruskeat jalkansa kuperiksi hiekkaan.

--Jospa minä autan.

--Kyllä me itsekin, läähättivät he yhteen ääneen ja saivatkin samassa
venheen veteen helposti pyörivältä telalta.

--Menkää teistä toinen perään, niin minä soudan.

Mutta sitä he eivät sallineet. Minun piti mennä perään, ja he istuivat
molemmat vierekkäin kokkatuhdolle. Perä painui syvemmälle, ja kokka
nousi tyttöjen kanssa ylös.

He soutivat hyvin toimessaan, suu niin vakavasti supussa kuin äidillä,
josta he olivat vain pienennettyjä jäljennöksiä. Lapsesta ei ollut
muuta jälellä kuin pienuus. Toiselta oli huivi irtautunut puuhatessa.
Sitä kiinnittäessään ei hän lakannut soutamasta, vaan kuljetti airoa
toisella kädellään samalla kuin toisen ja hampaittensa avulla kytki
nurkkia solmuun leukansa alle.

--Kumpiko teistä on vanhempi?

--Tuo Mari,--oli vanhempi.

--Mikäs on sinun nimesi?

--Anni.

He osasivat lukea toiseen pääkappaleeseen.--Äiti oli käyttänyt kirkossa
juhannuksena.--Oli heillä kolme lehmää ja hieho ja hevonen.

Sitten ei meillä ollut muuta puhumista. Mutta katsellessani heitä
tuossa tunsin heitä kohtaan melkein isällistä hellyyttä.

Tahdoin auttaa heitä melomalla. Mutta he käsittivät sen kiirehtimiseksi
ja ponnistivat airojensa ponnessa yhä utakammin. Kun minä lakkasin ja
annoin melan viistää vettä, niin herkesivät hekin.

Hiljalleen sillä tavalla livuttiin eteenpäin. Ilta oli tyven, ja
ainoastaan vähäinen viri kävi vielä toisella rannalla. Ruohikkorinnassa
laski siellä kalamies verkkojaan. Kun hän liikautti melaansa, välähti
sen märkä lehti kuin kuvastin aurinkoa vasten. Taivaalla pollotti
korkeaotsaisia elokuun pilvipatsaita, valkeita kuin suuret suunnattomat
purjeet tyvenellä merellä. Kokan edessä oli niittyinen ranta ja
muutamia latoja. Vasemmalla kaskettua metsää ja ahon laidassa palaneita
petäjiä. Oikealla kädellä oli taloja, pellot pirttirakennuksen ja
rannan välissä.

Mikä on tuo talo tuossa?

--Huttula.

Sieltä kuului liikettä ja ääniä. Vasikkakarja ynisi ja juonitteli
niittyveräjän suulla. Loitompana oli uudishuone tekeillä. Mies seisoi
salvoksella ja käytteli kirvestään. Vasta vähän aikaa sen jälkeen, kun
se näkyi puuhun uppoavan, kuului ääni, johon toiselta rannalta saapui
vastaus.

--Riihtäkö siinä rakennetaan?

--Riihtä.

--Eikö ole entistä?

--Niiltä paloi Jaakon päivänä vanha.

Toisen talon rannassa puhua pajatteli lapsilauma, polskaroiden
paitasillaan vedessä. Joka sana kuului selvästi meidän venheeseen.

--Poika hoi, elä survi!--Pääsetkö pois siitä! Tulepas tänne vielä, niin
mätkäytän savella mahaasi!

Tytöt eivät olleet tietävinäänkään. Mutta sitten siellä kuului kuin
käden lätkäys paljaaseen paikkaan, ja silloin eivät he enää voineet
pidättäytyä. Nauru purskahti kummaltakin yht'aikaa ja muuttui
hillittömäksi hihitykseksi, kun herrakin nauroi.

Meistä tuli tutummat tämän jälkeen.--Heinänteko oli heillä jo lopussa.
Olivat hekin olleet haravoimassa. Isä oli tehnyt heille pienet
takkavitsatkin.--Tuo Mari osasi jo lypsää. Vaan oli sitä kerran
Muurikki hotaissut sarvellaan. Äiti joutui hätään.--Ei tok' ollut enää
riepuvauvoja.

Lampi oli lopussa. Venheen keula kahahti kaislikkoon. Ranta oli matala.
Tytöt kietaisivat helmansa polvien väliin ja nousivat veteen saadakseen
kokan kuiville. Ja äitinsä neuvoa noudattaen osoittivat he minulle tien
pään, ressutellen edelläni ladon luo, josta polku alkoi.

Pistin heille viisikolmattapennisen käteen kummallekin, johon he niiata
nytkäyttivät niin, että helmat hepsahtivat maahan. Samassa tuli
»suur'kiitosta!» kuin yhdestä suusta.

Päästyäni puitten suojaan katsahdin jälelleni. Tytöt seisoivat vielä
ladon kupeella, tutkien, tarkastellen ja punniten rahojaan. Näkyivät
vaihtavan niitä, ottavan toisiltaan ja antavan taas takaisin. Sitten
alkoivat he mennä, hyppivät mättäältä mättäälle, olivat lapsia jälleen,
juoksivat kilvan venheelleen ja jäivät iloisesti polskaroiden keräämään
kaisloja ja lummekukkia.

Tie veti ja viehätti. Maa oli vielä alavata järven jatkoa, ja kahden
puolen tietä kasvoi haalea haavikko. Päivä paistoi jo vinosti eikä
kuontunut enää alas tien pohjaan, jossa oli käynyt viileäksi, ja maa
valmistautui huokumaan yöllistä kosteutta. Mutta vähitellen alkoivat
maat kohota. Auringonsäteet laskeutuivat taas puitten latvoista niiden
juurille ja tunkivat pitkälle valkeain koivujen väliin.

Ylempänä katosivat koivut, ja tie toi tuuheaan lepikkoon. Karjan kellot
kalkattivat lähempää ja kauempaa, ja niiden sekaan kilahti joskus
vaskikello laitumella käyvän hevosen kaulasta. Kuului metsän sisästä,
aivan läheltä tietä, tunkeilemista lehvien läpi, ja tuontuostakin
ilmautui sieltä esiin mäkikyläin siistisarvinen lehmä, katsellen minua
iloisesti hämmästyneenä. Sen silmän kiilto oli kirkas ja tuore, karva
puhdas ja liikkeet notkeat kuin tunturin porolla. Suussaan pureksi se
verestä ruohoa, äsken aholta haukattua, ammahti ilmaan ja jatkoi
naksavin nivelin matkaansa taloa kohti, josta päin pitkinä huhauksina
viilteli ilmojen halki karjapiian houkutteleva iltahuuto.

Mäen rinteessä on halme. Aita on isoista, mustista puista. Sen sisään
pistäytyy tie veräjän alitse. Rukiista pyrähtää sirkkunen lentoon. Se
luikkailee pitkissä kaarissa ilman läpi ja seisattuu palaneeseen
honkaan, joka on jätetty yksin keskelle halmetta.

Tulee toinen veräjä vastaan. Istahdan sen sileäksi hankautuneelle
selkäpuulle. Laaja maisema näkyy siihen läpi ihalain ilmojen. Mäkiä
siintää toistensa yli ja toistensa välitse. Korkeimmalta vaaralta palaa
ja hehkuu pirtin ikkuna ilta-auringon valossa, ja väräjävä kilo kimpoo
sieltä penikulmain päästä aina tänne saakka. Kun se on hiljalleen
sammunut, syttyy toinen samaan tuleen. Karjan kellot kuuluvat enää vain
umpinaisesti alhaalta notkosta.

Tuolta äskeisestä mökistä nousee lehmisavun rauhallinen kiemura
kohtisuorana ilmaan. Tytöt ovat saapumaisillaan kotirantaan.

Ahon alta alkaa yht'äkkiä kuulua laulua. Piikatyttö nähtävästi palaa
lehmän hausta. Hän ei näe minua. Hän milloin taittaa mennessään lehvän
lepikosta, milloin poimii marjan mättäältä. Ja laulaa sydämensä
täydestä tunteesta, luullen, ettei häntä kukaan kuule.

Minulle tulee mieli mennä sinne alas hänen luokseen, saavuttaa hänet,
pyytää, että hän minulle neiti nuori

    kantais kaulan helmilöitä,
    rinnan ristiä rakentais,
    panis pääty palmikolle,
    sitois silkillä hiusta.

Mutta minä en liikahdakaan. Hän ehkä

    riistäis ristit rinnaltansa,
    helmet kaulasta karistais,
    menis itkien kotihin,
    kallotellen kartanohon.

Ja hän saa jatkaa matkaansa, poistua ja painua lauluineen lehdon
peittoon.

Hän on kadonnut ja lakannut kuulumasta. Ja minusta tuntuu, kuin en
koskaan ennen olisi kuullut tuota laulua, vaikka se on minulle sadat
kerrat tätä ennen esitetty. Se oli siellä kuin kylässä, mutta täällä se
on kotonaan, syntymäsijoillaan, tuolla järven rannalla, metsän takana,
salon siimeksessä.

Oli kuin olisi punoutunut hienoja lankoja sisässäni, joita sujutteli,
soinnutteli ja kiinnitti kuin kanteleen kieliä joku tuntematon käsi. Ja
sitä mukaa kuin ne virisivät, alkoi syntyä uusia täyteläisiä sointuja.
Se oli ympäristön ja oman olemukseni hiljaista riemua. Se ei päässyt
purkautumaan, mutta se jäi sinne lämmittämään ja lievittämään. Pala
palaltaan sulivat kovettuneen mielen nystyrät, ja maailma oli kaunis,
ihmiskunta hyvä ja minä itse--alakuloisen onnellinen.

Kun kohosin yhä jyrkemmäksi ylenevää tietä ja näin näköalain avartuvan
ympärilläni, tuntui minusta siltä, kuin olisin ollut nousemassa
vanhalle uhrivuorelle, jossa itsestään syttyvät tänä iltana
suitsualttarit luomakunnan kunniaksi ja jossa lauletaan hiljainen hymni
alenevalle auringolle. Hämärän hiipiessä puitten väliin oli kuin
olisivat paikat pyhiksi muuttuneet, ja pieni pyörylä metsän sisässä,
jonka laitaa tiekin kunnioittavasti kiersi, oli kuin salaperäinen
sakaristo.

Jo pisti pellon nurkkaus metsän sisään. Jo oli tuossa riihi ja veräjä.
Halli haukahti pihasta päin. Näkyi pirtin harja ja kaivon vintti
ruispellon yli mäen selältä pilvetöntä taivasta vasten. Lehmisavu kyti
tarhan keskellä. Ohikulkiessani heräsi se hetkeksi ilmiliekkiin. Koko
karja lepäsi levollisena sen ympärillä. Kellokkaan märehtiessä liikahti
kieli sattumalta kellon laitaan ja kalahti kaksi kertaa, toisen kerran
hyvin hiljaa.

Talo näytti vanhalta ja paikoilleen painuneelta. Tuuhea pihlajapensas
kasvoi pirtin perässä. Kaksi vanhaa myllynkiveä oli upotettu
astinlaudaksi molemmin puolin piha-aitaa. Ei näkynyt ainoatakaan
ihmistä kartanolla. Tallin yläsillan ovi ammotti mustana auki, ja sen
päälle oli naulattu huuhkain. Keskellä pihamaata oli pystyssä
kuivettunut juhannuskoivu ja sen oksalla joku valkoinen vaate. Porstuan
siltapalkit lonkkuivat askeleitteni alla, enkä tiedä, minkä tähden
koetin estää kantapäitäni kopsamasta.

Suuri tupakin oli tyhjä. Istuin hetken aikaa penkillä lämpimässä
hämyssä. Missähän ovatkaan kaikki? Kuuntelin ja kuuntelin, kunnes
hiljaisuus rupesi soimaan korvissani, ja sitten aloin kuunnella sitä.

Viimein tuli joku tuvan ovelle.

--Täällä taitaa olla vieras?

--On täällä muuan.

Hän tuli likemmäksi nähdäkseen tarkemmin, vanha vaimo. Väki oli
niityllä toinen puoli ja toinen leikkuuhalmeella penikulman päässä
metsäsaralla. Ei ollut pihasalla muita kuin hän, vanha emäntä, ja
piikatyttö.

Pyysin illallista ja yösijaa. Hän vei minut pihanpääkamariin, kattoi
pöydän ja kantoi sinne voita, leipää ja maitoa. Noutaessaan ne pois
laittoi hän vuoteen ja toivotti hyvää yötä.

Iso vanhanaikainen seinäkello käveli verkalleen kaappinsa sisässä. Se
näytti mittailevan aikaa huolettomasti, välinpitämättömästi,
kiirehtimättä, niinkuin olisi sitä ollut hänellä yltä kyllin, yli
tarpeenkin.

Aurinko oli jo aikoja sitten laskenut, ja kahden kaukaisimman kukkulan
välissä kalpeni kalpenemistaan iltaruskon reuna. Talo oli mäen
ylimmällä huipulla, ja joka taholla oli yhtämittainen alankokorpi.
Paikoitellen kohosi jo mustan metsän syvennyksistä, jokien mutkaisista
laaksoista ja järvien painanteista valkoista usmaa. Seisoin ikkunassa
ja katselin, kuinka usmajoet hiljalleen juoksivat usmajärviin, järvet
tulivat tulvilleen ja joet paisuivat yli reunojensa. Kohta oli koko
korpi yhtenä ainoana sumumerenä; pienimmistä kukkuloista syntyi kareja
mereen, ja suurimmat jäivät saariksi sen keskeen. Ehkä ne olivatkin
aikaintakaisina aikoina olleet saaria nuo ja tuo meri ja pellon piennar
ikkunan alla tuossa, mistä penger putosi pohjaa kohti, ehkä oli se
ollut meren ranta, jota vasten aallot olivat tuhannen tuhansia
vuosisatoja vyöryneet. Ja nyt se oli uudistunut kaikki, entisyys oli
noussut haamuna maan sisästä halailemaan vanhoja tuttuja seutuja.

Minusta tuntui, kuin olisin ollut ypö yksinäni maailmassa, josta kaikki
muut olivat kadonneet. Kauaksi oli jäänyt kaikki se, minkä ennen olin
nähnyt, ja kaikki ne, jotka ennen olin tuntenut. Oli kuin olisi kulunut
vuosikymmeniä siitä, kun olin ollut siellä, mistä olin eilen lähtenyt.
Ne, joita olin rakastanut, ne olivat jossain muissa maanosissa,
toisella puolen aavojen usvaisten ulappain. Eikä minulla ollut
entisyyttä muuta kuin tämä tämänpäiväinen metsämatka, se mökki siellä,
ne pienet tytöt, lammen ranta, huone lehdon laidassa ja nousu tänne
mäelle. Eikä nykyisyyttä muuta kuin tämä hiljainen huone ja tuo haamu
hämärätä satumaista valtamerta.

Laskeusin levolle sillä mielialalla, etten ketään kaipaa, en ketään
rakasta, ettei ole ketään, jolle en voisi antaa anteeksi, eikä ketään,
jolta en voisi saada. Olin saavuttanut lopullisen levon, viimeisen
rauhan mieleeni ja sen mukana voiman elää yksinäisyydessäni.

Tahdoin nukkua ja huomenna herätä tuohon uuteen elämään.

Mutta kello kulki yksitoikkoista kulkuaan, ja minä kuulin jok'ainoan
sen askeleen. Ja vuode oli tuores ja puhdas ja vähän kylmä, ja lakanat
ja peite olivat vasta aitan orrelta otetut, ja niissä tuntui vielä
tuoksu hajuheinikkoa, niittyä ja neitseellisyyttä...

Miksei hän hiivi hiljaa luokseni tuolta kesäyön hämärästä ja istuudu
tähän viereeni. Että saisin antaa itseni kokonaan ja kertoa hänelle
kaikki niin, että hän sen tuntisi ja ymmärtäisi yhtä hyvin kuin
minäkin. Sulkisin hänet hellävaroen syliini, kaukaa koskettaen, ilman
himoa ja kiihkoa....

Mutta eihän hän tullut. Sillä ei häntä ole. Hänellä ei ole nimeä
minulle, ei muotoa eikä tarkkoja piirteitä. Ja minä annoin hänen
haamunsakin haihtua, ja hän suli pois, niinkuin illan viimeinen varjo
sulaa sitä ympäröivään yöhön.

Enkä muista siitä yöstä enää muuta kuin että seinällä vastapäätä oli
ikkuna ja hämärä piha ja siellä joku valkoinen vaate.

       *       *       *       *       *

Aamulla ovat tunteet toiset, ja aurinko antaa uudet mielialat. On
kulunut jo vuosia siitä päivästä, illasta ja yöstä. Elämä on ollut
enimmäkseen arkitointen iankaikkisesti yksitoikkoista kiertokulkua.
Mutta silloin tällöin muistuu mieleeni tuo päivä, tuo ilta ja tuo yö.
Silloin elän aina uudelleen kaikki. Ja se on minulle kuin kosteikko
korvessa, niinkuin kukkula ylängön keskellä, niinkuin saari suuressa
meressä.

[Aho, Juhani 1920: LASTUJA I-III  Porvoo: WSOY]

Ensimmäiset mulloseni

Jokainen suurempi lohikala on kai oikeastaan yhtä jännittävä ottaa kuin
toinenkin. Sitä saadessa kertautuvat kaikki ne mielenliikutukset, jotka
sellaisissa tilaisuuksissa yleensä ovat tavalliset. On olemassa,
pienemmistä vaihteluista huolimatta, aina melkein samantapainen
jännitys siitä alkaen, kuin kala ottaa, siihen saakka, kuin sen saa tai
se pääsee. On hätä ja hyvä mieli, ilo, tyydytys, pettymys. Voiton riemu
tai tappion kipu toistuvat. Muistot entisistä tapauksista kuohuvat
esiin. Ei milloinkaan voi olla varma mistään, täytyy aina olla valmis
ottamaan vastaan jotakin odottamatonta. Villeinkin kala voi ensi
telmeensä jälkeen rauhoittua, sävyisinkin saattaa yht'äkkiä saada
jonkin päähänpiston ja valmistaa äkillisen yllätyksen. Vaikka vanhana
kalastajana olisi olevinaan kuinka varma tahansa itsestään ja
taitavinaan kaikki temput, voi erehtyä sopivasta menettelystä, josta on
päätettävä silmänräpäyksessä. Ja niin minä voin tehdä jonkin virheen,
olla ottamatta huomioon jotakin. Vaikka olisin kuinka varma
pyydyksistäni, saattavat ne pettää, sillä ei voi koskaan täysin taata
heittosiiman solmuja eikä koukun kestävyyttä, vielä vähemmän sitä
hienoa nahkaliuskaa, josta se ehkä on kiinni kalan leuassa ja joka
hankautuu yhä suuremmaksi ja viimein solahtaa irti koukusta joko kalan
hypätessä tai kääntyessä tai päästessä menemään ylöspäin.

Yhden kalan antamien mielenliikutusten kuvaus siis voi olla kuin
läpileikkaus kaikkien muidenkin antamista. Ne sulautuvatkin muistossa
yhteen jonkinlaiseksi yleistyypillisyydeksi, varsinkin jos kauemmin
kalastelee samassa vedessä. On kuitenkin tapauksia, jotka erottuvat
toisista ja jotka aina muistaa erikseen. Ne ovat semmoisia, jolloinka
kala on saatu erikoisissa olosuhteissa tai jollakin erikoisella
pyydyksellä, tai joko aivan odottamatta ja ansaitsematta, tai on
saaminen myöskin ollut tulos pitkällisen kokeilun jälkeen saadusta
kokemuksesta. Voi myös olla erinäisiä sivuseikkoja, jotka estävät
tapauksen haihtumasta mielestä.

Ensimmäinen saatu lohikala on tietenkin merkkitapaus, joka ennen muita jää mieleen. On pian puolitoistakymmentä vuotta siitä, kuin sen sain. Oli sattuma, että lainkaan jouduin lohensukuisten kalain kanssa
tekemisiin. Vaikka olinkin koettanut kehittyä ammatissani ja parannella
pyydyksiäni, en kuitenkaan ollut ajatellut lohen onkimista, johon en
luullut saavani tilaisuutta. Minulla ei siitä ollut juuri muuta
käsitystä kuin että sitä harjoitettiin, niinkuin olin kuullut
harjoitettavan Vaalassa: venheestä, soutajan avulla, joten se
tekniikkaan nähden ei suurestikaan eronnut uistimella naraamisesta.
Itseni toisella soudattaminen, ellen itse ole voinut tehdä samaa
palvelusta jollekin toiselle urheilijatoverille, on minusta aina ollut
epäurheilumaista. Soutajahan siinä on varsinainen urheilija, itse
onkija on vain passiivinen tuhtopuun painaja. Toista on keikkua meren
kareilla ja heittää itse siimansa. Pysyn hauen kalastajana, saan minä
siitäkin sen huvin, minkä tarvitsen. Kai minua kylmäsi myöskin
hankittavien pyydysten kalleus ja muut lohikalastuksen yhteydessä olevat kustannukset. Nyt en kuitenkaan enää laske siihen uhratuita
lantteja, sillä kyllä ne ovat tulleet korkoineen takaisin terveytenä ja
mielenvirkistyksenä, jopa kirjallisina aiheinakin sekä monina hauskoina
tuttavuuksina ja uusina kalakavereina, puhumattakaan siitä suuresta
ystävästä, itsestään koskesta, jonka olen saanut seurustellakseni joka
vuosi sen kanssa ja joka on vienyt minut uusiin aihemaailmoihin.

Oli minulla kuitenkin perhosvapa, oikea splitcane, jonka olin saanut
tekijäpalkkiona eräästä lastusta toiselta kirjailijalta, joka toimitti
kirjallista kuvalehteä. Olin typeryydessäni turmellut sen käyttämällä
sitä virvelivapana ja raskaita syöttejä heittämällä ja haukeja
tempomalla saanut sen kieroksi ja sairaaksi. Ei pitäisi koskaan, te
nuoret kalamiehet, käyttää muuta kuin kuhunkin kalastukseen sopivia
vehkeitä. Se on ehdoton ehto. Sopivat vehkeet ja niiden käyttämisen
asiantunteva ohjaus tekevät vasta-alkajasta muutamassa viikossa
tottuneen kalamiehen, jotavastoin niiden puutteessa saattaa kulua
vuosia, ennenkuin pääsee alkusalaisuuksienkaan perille. Kysykää neuvoa meiltä vanhemmilta, älkää ostako mitään urheilukaupasta umpimähkään.

Vaikken nyt oikein ymmärtänytkään käyttää tätä vapaani, oli se
kuitenkin se taikasauva, joka avasi minulle oven lohikalastuksen
luvattuun maahan. Se tapahtui Huopanassa v:na 1906. Koski oli siihen
aikaan vuokralla kapteeni W. Ruthilla ja tohtori W. Lybeckillä.
Kapteeni oli saanut päähänsä, että minut oli innostutettava
pienviljelykseen ainakin sen verran, että kykenisin kirjoittamaan siitä
hänen aatteidensa mukaisesti. Sitä varten hän tahtoi viedä minut
katselemaan rakenteella olevia mallitilojaan m.m. Viitasaarelle. Jotta
minä varmasti ja halukkaasti lähtisin retkelle, oli siellä myöskin
kalastettava ja minä voisin oppia onkimaan lohia. Tämä ihmistuntija oli
laskenut, että se naula vetäisi, sillä itsekin hän oli innokas
kalamies, ei kuitenkaan niin paljon onkija kuin siimalla pyytäjä.

Se naula vetikin, vaikkakin hiukan tai sanoisinko aika tavalla väärään.
Toivottu avustukseni pienviljelyksen hyväksi supistui lentokirjaseen
virtsan talteen ottamisesta ja kuivikemullan valmistamisesta Karhulan
metoodin mukaan ja urheilinhan minä vähän pienviljelyksenkin alalla,
mutta lohenkalastajan Ruth minusta teki elinaikaisen. Se into meni
minuun kuin uusi voide vanhaan saappaaseen.

       *       *       *       *       *

Muistan sen päivän paremmin kuin eilisen, kun tuo käänne elämässäni
tapahtui. Ruuth vei minut lohikoskelleen, mutta ei osannut opettaa
minua sen hyväksi käyttämiseen. Ei hänellä enemmän kuin kenelläkään
muulla siellä ollut aavistustakaan siitä, miten esim. perholla oikein
on ongittava. Käyskelin koskenrantoja ja heittelin siimaa niinkuin
tavallista matosonkea saamatta sitä menemään vavan pituutta kauemma.
Tietysti mulloset olivat huomanneet minut jo aikoja ennen kuin minä
olin päässyt edes heille heittämään ja korjanneet luunsa. Jokin
kultadevonkin minulla oli, joka oli seurannut _perhos_vapaa ja vienyt
minut sille väärälle tolalle, että perhosvavalla myöskin voi heittää
metallikalaa. Kun tämä devon hennon vavan kykenemättä sitä ohjaamaan pian tarttui pohjaan ja lopulta jäi sinne, päätin, ettei minusta tule lohenonkijaa. Niin on siellä käynyt monelle muullekin alottelijalle,
jotka ovat kääntyneet kotiinsa saamatta ainoatakaan.

Olin eräänä iltana menossa niskaan onkimaan ahvenia, kun huomasin
Ruthin seisovan Välisuvannon arkulla ukko Kokon kanssa, ollen äijät
nähtävästi aikeessa veneellä laskeutua n.k. Louhulle, joka on arkun
alapuolella suuren kosken kupeessa oleva sivuhaara, ja jonne kuulema
vietiin kaikki ne herrat, jotka eivät muuten saaneet. Se oli heille
aina viimeinen hätävara. Siellä hyppi silloin ja hyppii yhä joka
kesäilta mullosia kuin salakoita perhoja ottaen... Luopuen kohteliaana
isäntänä omasta aikomastaan kalastuksesta minun hyväkseni hän huutaa
minut luokseen, vaatii minut menemään venheeseen ja käskee Kokon
opettamaan minut onkimaan.


Opettaminen käy jotenkin siihen tapaan, että Kokko valitsee Ruthin
varastosta n.k. Huopanan perhot: mustan, ruskean ja harmaan,
luultavasti Soldier palmerin, Zulun ja ehkä  March brownin,
en muista tarkkaan, koska en silloin vielä tehnyt muistiinpanoja
pyydyksistäni enkä saaliistani. Teroitan tässä ohimennen
vasta-alkajillekin muistiinpanojen tarpeellisuutta, joista on paljon
hyötyä sekä itselle että muille. On merkittävä kirjaan kalan suuruus,
sen sukupuoli, pyydys, millä se saatiin, aika päivästä ja paikka
koskessa, sää, tuuli, lämpömäärä ja jos mahdollista ilmanpaine, sekä
lopuksi seikkailut nykäisystä saantiin tai menetykseen.

--Ne pitää olla tämmöisiä tummia, selitti Kokko, sillä koreilla täällä
ei ole saatu.

Sentapaisia olen siellä sitten yleensä käyttänytkin, vaikka teoria
sittemmin on mennyt osaksi rikki, niinkuin joskus toiste saanen kertoa.
Kun ase on valmis, komennetaan minut venheeseen, istumaan alatuhdolle,
ja Kokko asettuu kokkaan kädessä sauvoin, jonka avulla hän hiljalleen
laskee venhettä myötävirtaan, samalla neuvoskellen sillä varmuudella ja
asiantuntemuksella, joka hänelle on ominainen: »Alkaa nyt vain päästää
siimaa koskeen ... kyllä minä kuletan... saa vain antaa siimaa enemmän
... kääntää nyt vavan kärkeä vasempaan ... nyt oikeaan ... nyt on
nostettava kärkeä, niin että alin perho on veden pinnan alla,
keskimmäinen pinnalla ja ylimmäinen ilmassa, se ottaa välistä
ilmastakin ... kyllä se kohta ottaa ... sen parempi, jos vaikka vähän
hujauttaakin poikki virtaan ja vetäisee kiivaasti ja hypittelee ...
antakaahan, kun minä näytän... näin... Niin sillä lailla ... kohta se
ottaa ... kohta ollaan sillä hollilla ... onpa ihme, ettei se jo ota
... ja silloin se ottaakin. Ensimmäinen mulloseni ampuu kiven takaa
ensin ylös ilmaan, sitten siitä perhoon ja siima oikiaa ja vapa tutisee
ja rulla räikyy. Voi taivahan tekijä!»

Olin kuullut sanottavan, että kun mullonen ottaa, niin siitä käy kuin
sähkösysäys läpi ruumiin. Eikä se ole vain niinkuin sysäys, vaan
niinkuin jatkuva sähkövirta siihen saakka, kunnes kala on saatu ja
vähän jälkeenpäinkin. Mitä on hauen, ahvenen ja säyneen, suurenkin,
otanta ja temmonta tämän pienen veden valion temmeltelyyn verrattuna.
Olutpullon tulppa tupsahtaa ja tirisee, samppanjapullon korkki pamahtaa
ja vaahtoaa. Minulla on siinä silmänräpäyksessä se tietoinen tunne,
että nyt ei ole kala kiinni, vaan minä. En minä ole ottanut kalaa, vaan
kala on ottanut minut. Olen lumottu, huumattu. Vapaa värisyttäessään se
värisyttää hermostoni minulle siihen saakka outoon, mutta sanomattoman
suloiseen liikutukseen. Ruumiin läpi kulkee vihuri niinkuin lapsena
nuorakeinussa heiskahtaessa ylhäältä alas. Tunnen samalla, että kuljen
kohtaloa kohti, josta en ole pelastettavissa. Minun täytyy saada ja
minä olen saava kaiken ikäni onkia näitä kaloja, päästä hinnalla millä
hyvänsä osakkaaksi tämän kosken kalastukseen, tai minkä muun tahansa.

Olen siitä kaikesta selvillä jo ennen kuin tämä kala on haavissakaan.
Ja niitä tulee yhä useampia, melkein joka heitolla mille puolelle
venhettä tahansa, niitä tulee joskus kolmekin kerrallaan, yksi
koukussaan. Ne ottavat veden alta, pinnalta, tapaavat ilmasta ylintä
perhoa. Niitä pääsee, mutta niitä tulee vielä enemmän. En ole montakaan
kertaa sen jälkeen ollut mukana niin hurjassa syönnissä. Ei ne siellä
nyt enää semmoisilla heitoilla tule. Kapteeni seisoo arkulla ja
katselee. Minä lennättelen hänelle kiitosmuiskuja ja teen halailevia
liikkeitä. »Kapteeni tulee nyt, minä tulen pois!» minä huudan.--»Ei,
ei, onkikaa te vain!»--Se oli häneltä hienosti tehty. Yht'äkkiä ne
lakkasivat huolimatta siitä, että Kokko kuljetteli venhettä uusiin
paikkoihin. Kai oli niin, että juuri silloin oli ollut perhosten nousu
pohjasta ja niiden parveilu ilmassa ja veden pinnalla, vaikken niitä
huomannut, enkä niistä silloin vielä olisi ymmärtänyt mitään
päätelläkään.
Kun palattiin arkulle, oli venheen pohjalla kuinka monta lienee
ollutkaan, ehkä kymmenen, ehkä kaksikymmentä, näitä luomakunnan
kaikkein kauneimpia, herttaisimpia, herkullisimpia tuotteita. Kannoin
ne vitsassa pihaan kuin viinirypäletertun. Sain viedä ne nokkosiin ja
voipaperiin käärittyinä tuoreina kotiin.

Sillä lähdettiin jo samana iltana laivaan. Oli heitettävä hyvästit
Huopanalle juuri kuin siihen oli tutustunut, tietämättä, saataisiinko
enää milloin tai milloinkaan tavata.

Siellä on sittemmin ollut monta hurmaavaa hetkeä sekä näiden pienten
mullosten että suurten lohien kanssa, mutta ei yhtään
mielenliikutuksellisesti tämän ensi-illan veroista, kun Kokko
kehoittelee:--»Alkaa nyt päästää siimaa--kohta se ottaa ... kohta
ollaan sillä hollilla» ... ja kun se silloin ottaa.

Ja minä näen--yhä vielä vuosien perästä--sileän vilisevän veden siinä
venheen ympärillä, näen kivet, joita vastaan vesi pullistuu ja velloo
... näen suuren kosken vaahtopäät ja kuulen niiden kohinan, ja näen
rannan puut kahden puolen ja alhaalla siellä myllyt ja sillan niiden
välillä, josta joku huiskuttaa liinaa kutsuen illalliselle. Kapteeni
arkulla viittaa kädellään vastaan ja huutaa meidät pois. Täytyy
lähteä...

[Aho, Juhani 1921: LOHILASTUJA JA KALAKASKUJA. Porvoo: WSOY.]

Yrjö Antman ja kumpp.

Me kaikki hänen virkatoverinsa ja vanhat tuttavansa olimme kovasti
ihmeissämme siitä muutoksesta, joka yhteisessä ystävässämme Yrjö
Antmanissa yht'äkkiä oli tapahtunut. Meillä pikku virkamiehillä, jotka
elämme jotenkin yksitoikkoista ja henkisesti köyhää elämää
varsinaisilla työaloillamme, on taipumus joutua usein hyvinkin
kummallisten sivuharrastusten haltuun. Kaikenlaiset ajan kuumetaudit
tarttuvat meihin helposti ja pitävät meidät kovasti kourissaan.
Jaegerianismi, vegetarianismi, kanootti- ja polkupyöräraivot y.m.s.
valitsevat meidän joukostamme ensimmäiset ja varmimmat uhrinsa.
Suuremmat ja voimakkaammat luonteet heittäytyvät valtiollisen ja
kunnallisen elämän pyörteistä hakemaan vaihtelua sielulleen ja
tyydytystä vaikutushalulleen. Jokaisella meillä on aina jokin oma oksa,
jolle joutoaikoinamme istahdamme, ja usein me istumme puunoksalla,
jolta meitä kaikista vähimmin olisi voinut odottaa tapaavansa. Hyvin
ahkerasti istuttu oksa on tätä nykyä affäärimiehen oksa, ja sille
oksalle oli yhteinen ystävämme Yrjö Antman istuutunut.

Mutta siinä olisi luullut hänet kaikista vähimmin tapaavansa, sillä hän
niinkuin melkein kaikki muutkin viisaimmat miehet maassamme oli saanut
tuon n.s. klassillis-ihanteellisen kasvatuksen ja kulkeutunut sitä uraa
latinan ja kreikan pitkospuita myöten pienoiseen virkaan, joka ei
mitenkään olisi voinut kehittää liikemiehen taipumuksia, jos niitä
olisi ollutkin. Hänen esi-isissään ei niitä ainakaan tiedetty olleen,
ja kauan ne pysyivät salassa häneltä itseltäänkin. Ollen jotakuinkin
näppärä numeromies oli hänen nimeään kyllä joskus nähty
kansallismielisten seurain tilintarkastajana ja keräyslistain
vastaanottajana--ainoat toimet, joihin finanssineroja takavuosina
tarvittiin kansallisen asian palveluksessa. Muuten hän ei juuri ottanut
vaikuttavaa osaa kansallisiin harrastuksiin. Hän kyllä oli mukana,
mutta passiivisesti, hänen isänmaansa ei toistaiseksi löytänyt hänessä
muuta käytettävää kuin minkä se käytti häntä virkatoimessaan. Hänen
aikansa ei ollut vielä tullut.

Mutta kun kansassa tapahtuu jokin uudistus, vaikuttaa se joka taholle,
panee kuin kevättulva vauhtia kaikkiin seisoviin vesiin, loihtii lehtiä
siihen, missä ei olisi luullut oksiakaan olevan, antaa kaikille
taipumuksille oikeuden orastaa. Kuka olisi voinut muutama vuosikymmen
sitten uskoa, että kansallinen innostus voisi ulottaa tehovoimansa
liikealallekin siinä määrin kuin se nyt on tehnyt? Houreeksi,
intoiluksi olisi sitä sanottu, jos olisi puhuttu omista pankeista,
omista vakuutusyhtiöistä. Ja nyt on kaikki se toteutunut! Nyt emme enää
liikealallakaan kulje toisten talutusnuorassa, nyt täytyy ottaa
meidätkin lukuun rahamarkkinoilla. Ja ihmeellisintä on, että kykeneviä
liikemiehiä ja eteviä asioimisyritysten johtajia tuossa tuokiossa
syntyi kuin maahan polkien...

Nämä ovat hyvin tunnetuita otteita maljapuheista, joita pidettiin
perustavien yhtiökokousten jälkeisissä illanvietoissa--niitä kerrottiin
yksityisissä seuroissa--ja niitä kertoi Yrjö alinomaa virastomme
tupakkahuoneessa.

--Näytetään niille sveeseille, että kyllä tässä mekin! Jokaisen
kansallismielisen tulisi hankkia itselleen vankka aineellinen pohja. Se
on hänen isänmaallinen velvollisuutensa! Meillä on jo tarpeeksi velkaa
tehty ja velalla eletty! Oppikouluja ja kansanopistoja, miksei! Mutta
samalla myöskin enemmän kauppakouluja, enemmän liikemiessivistystä,
perehtymistä affääreihin, niin, affäärien tekoa! Metsämme, koskemme,
paras kansallinen omaisuutemme, sehän on kansamme sortajain käsissä,
jotka sen avulla vain omaa valtaansa kartuttavat!

Hän kipenöitsi innostusta, tuo pieni ja vähän kuivettunut mies, ja
hänen silmänsä hehkuivat ja tukka seisoi suorana.

--Ja varsinkin virkamiesten ja yleensä sivistystä saaneiden, jotka
edustavat maan intelligenssia, pitäisi tietää velvollisuutensa tässä
suhteessa! Paitsi sitä, että he varmaankin, jos sille alalle
antautuisivat, tulisivat älynsä avulla tekemään hyviä asioita ja
korottamaan liikemiesuraansa, joutuisivat heidän keräämänsä kapitaalit
parempaan käytäntöön, palvelemaan suuremmassa määrin ihanteellisia
tarkoituksia kuin tähän saakka.

Mutta ei yhteinen ystävämme Yrjö Antman ainoastaan periaatteelliselta
kannalta käsitellyt lempiainettaan, uusi innostus oli loihtinut hänestä
esiin käytöllisiä taipumuksia, kenenkään aavistamattomia. Ei aikaakaan,
kun hän alkoi suurella asiantuntemuksella puhua pankkien ja
vakuutusyhtiöiden kuukausraporteista, vuosi ja puolivuositileistä ja
kaikenlaisista bilansseista ja balansseista. Hän tiesi täsmälleen
Suomen ja Pohjolan voitot ja Kalevan ja Fennian kuolevaisuustappiot.
Hän seurasi noteerauksia »kotimaisessa pörssissä», tiesi, missä arvossa
ovat mitkin paperit, mitä pitäisi milloinkin ostaa ja mitä myydä... Nyt
ne vielä laskevat ne ja ne osakkeet, mutta ensi noteerauksessa ne
varmaan nousevat...

--Olla nyt joutilasta rahaa!--se oli aina loppuhuudahdus--niin tässä
tuhoja tehtäisiin!

Meillä ei sitä tietysti ollut enemmän kuin hänelläkään, ainakaan mikäli
me tiesimme. Mutta se ei hänen intoaan laimentanut. Hän teki asioita
yhtä kaikki s.o. hän puhui affääreistä, seurasi rakennushommia ja
tonttikauppoja--m.m. suomalaisen teatterin tonttiasiata, niinkuin olisi
hänellä siinä ollut suurin määrä osakkeita--tiesi tillilleen tiilien
hinnat, vainusi kaikki uudet yritykset, tutki tarkkaan
taksoitusluettelon, osasi sen ulkoa ja alkoi luokitella ihmisiä sen
mukaan, 100 äyrin mies! 1000:n äyrin mies! Katsopas sitä, se oli viime
vuonna verotettu siitä ja siitä, nyt on jo niin ja niin paljosta. Onpa
mahtanut tehdä hyviä asioita. Milläs se sekin? Ai, siltähän kuoli vanha
täti...

--Ollapas minullakin täti, jolta saisin tuhannenkaan ... kyllä
tietäisin, mihin sijoittaisin!

--Kuvitelkaamme, että sinulta on kuollut vanha täti ... mihin
sijoittaisit hänen perintönsä? virkkoi joku meistä siihen
»drifti»tapaan, jolla häntä yleensä kohtelimme.

Hän ei vastannut, mutta hänen silmänsä välähti, ja hän kävi
miettiväksi. Eikä hän enää sen jälkeen puhunut rahanpuutteestaan. Sen
sijaan, että oli ennen sanonut: _jos_ sijoittaisi rahojaan johonkin,
niin pitäisi sijoittaa siihen ja siihen, sanoi hän nyt: _kun_ sijoittaa
j.n.e., niin pitää sijoittaa j.n.e. Ja hän puhui siitä niin kauan ja
niin suurella varmuudella, että meistä alkoi näyttää siltä kuin hän
todellakin olisi perinyt, niinkuin hänellä todellakin olisi ollut
liikepääomaa ja hän todella olisi sen sijoittanut ja tehnyt asioita
eikä niitä vain mielessään kuvitellut.

Ja miksei hän olisi tehnyt! Tehdäänhän niitä affäärejä ilman
pääomiakin, ja tunnustaaksemme oli meillä muillakin pientä
osakehuijausta käymässä lainarahoilla. Meidän puolestamme oli se
jonkinlaista seurapeliä, jota vastoin Yrjö otti asiat isolta kannalta:
periaatteelliselta, isänmaalliselta, puolue- ja jos joltakin kannalta.

Sitäpaitsi oli hänellä säännöllinen kirjanpitokin, minkä tulimme
huomaamaan, kun eräänä uuden vuoden aattona olimme kutsutut hänen
luokseen pieniin joulukekkereihin. Hän näytteli niitä ylpeydellä ja
tyytyväisyydellä kuin kirjailija korukansiin sidottua joulujulkaisuaan.
Ne olivat oikein komeat, Göösistä ostetut, niissä oli kaikki annit ja
perrit ja debetit ja creditit, oli konttokurantit ja pääkirjat, sanalla
sanoen oikea »kaksinkertainen italialainen». Se oli hän, joka niitä
näytellessään pani painoa tuolle sanalle, niin että meistä tuntui, kuin
olisi se ollut hänestä jotakin erinomaisempaa, että kirjanpito oli
kaksinkertainen erotukseksi yksinkertaisesta. Jos olisi ollut
_kolmin_-kertaista kirjanpitoa, olisi hän varmaankin heti hankkinut
itselleen semmoisen. Säännöllinen kirjeenvaihto oli hänellä myöskin,
oli kopiokirjat, registraattorit ja perforaattorit, ja hyllyillä
kotelot ja seinillä kaprokit. Se oli toista se kuin meidän
taskuallakkamme, joihin oli merkitty lyijykynällä lankeemispäivä ja
korkopäivä.